top of page

Eläintarhan kulttuurihistoriaa - OSA 4

1900-LUKU_


(Alkuperäinen teksti kirjoitettu ZOOTOPIA projektiblogiin vuonna 2015)

Mia Mäkelä



Carl Hagenbecks Tierpark, 1910 (wikipedia)


Kuolema kolonialismin aikaan

Zarafa-kirahvi eli sensaatiomaisen pitkän elämänsä loppuun asti Jardin de Plantesissa ja kuoli vuonna 1845, jonka jälkeen se siirrettin La Rochelleen, täytettyjen dodon sekä Marie Antoinetten orangutanin seuraan. Eläinjulkkisten kuten Zarafan tai Jumbo-norsun pitkä ja maineikas elämä on harhaanjohtava, sillä suurin osa eläimistä kesti määränpäässään vain joitakin kuukausia, jos ei menehtynyt matkalla tai kiinniotossa. Poikasiaan puolustavat emot tapettiin koska suuri osa isoista nisäkkäistä otettiin poikasina. Kuuluisan eläindiilerin Carl Hagenbeckin (1844-1913) todistuksen mukaan puolet eläimistä menehtyi matkalla. Retki Sudanista Eurooppaan kesti 6 kuukautta, jonka aikana virtahepoa saatettiin kuljettaa kahden kamelin kantamana, höyrylaivassa, junassa ja hevosten vetämissä vaunuissa. Eläinten ruokinta oli riittämätöntä ja niiden elintapojen tuntemus lapsenkengissä. Loukkaantuneet eläimet saatettiin jättää oman onnensa nojaan. Eläintarhojen yleistyessä eksoottisista villieläimistä tuli huutava pula ja Hagenbeckistä alansa suurin vientiyritys.


Beasts and men 1912 (wikipedia)

Vuosina 1866-86 Hagenbeck kuljetti 700 leopardia, 1000 leijonaa, 300 norsua, 300 kamelia, 150 kirahvia, kymmeniä tuhansia apinoita ja tuhansia krokotiilejä. Jokaista eläintarhaan päässyttä eläintä kohden kymmenen oli kuollut. Eläinten myynti oli isoa bisnestä; ensimmäisen maailmansodan aattona sarvikuono maksoi 30 000 frangia, joka vastasi työläisen 20 vuoden palkkaa. Hagenbeckilla oli monia metsästäjiä palkkalistoillaan. Kertomuksista suurriistajahdista tuli vuosisadan vaihteessa ja sotien välisenä aikana populaarikulttuurissa suosittua luettavaa ja tappamisen ammattilaisista “Suurista Valkoisista Metsästäjistä” (Great White Hunter) tehtiin sankareita, jotka “loved the wild”. Eräs heistä oli Theodoore Roosevelt (1858-1919), joka alkoi ensimmäisenä presidenttinä puhua eläinten suojelun puolesta huomatessaan niiden lähestyvän sukupuuttoa.


Former U.S. President Theodore Roosevelt's 1909 (wikipedia)

Menolippu imperiumin betoniviidakoihin

Kuljetukset ja kokemukset tarhoissa  toivat pikkuhiljaa lisätietoa eläinten totuttamisesta uuteen ilmastoon ja ruokaan. Vuonna 1907 Hagenbeck pystytti uudenlaisen eläintarhan perunapellolle Hampurin lähelle Stellingeniin. Monet eläimet eivät olleet enää häkeissä kaltereiden takana, vaan luontoa simuloivassa ympäristössä, jossa niillä näytti olevan enemmän vapautta, ja mikä tärkeintä, monet saivat olla ulkona, myös talvella, akklimatisaation tuloksena. Suuret petoeläimet pidettiin kuitenkin vielä häkeisssä. Suuri osa maisemaa oli rakennettu betonista, kuten vuorirakennelma, joka hyödynsi vertikaalia tilaa entistä paremmin. “Luonto” oli lähinnä maalattuja kuvia seinillä, eikä hämännyt eläimiä. Toteutus palvelikin enemmän yleisöä. Hagenbeck esitteli myös etnografisia näyttelyitä, joissa alkuperäiskansan jäsenet muuttivat puistoon asumaan, kuten ryhmä saamelaisia porojensa kanssa. Yleisö otti eläintarhan heti omakseen ja pian samantyylisiä eläintarhoja alkoi putkahdella ympäri Eurooppaa. Jokainen itseään kunnioittava kaupunki halusi oman eläintarhan, jonka lisäksi ne rakennuttivat myös museoita, urheilutiloja ja muita instituutteja kansallismielisyyden hengessä.


Ensyklopedian elävät taulut 


Ensyklopedinen eläintarha tarjosi katsojalle eläinten varman ja nopean bongaamisen, mutta aitaukset saattoivat olla piiritettyjä ihmisillä, joka esti asukkaiden luonnollisen pakenemisreaktion. Betoninen ympäristö ei antanut mahdollisuutta kuopimiseen, kieriskelyyn hiekassa eikä rikastanut eläinten elämää millään tavalla, mutta ne olivat helppoja siivota. Vierailijat antoivat eläimille tauteja, sopimatonta ruokaa, ja jotkut maksoivat pääsymaksun silkasta eläinten kiusaamisen ilosta. Väkivalta laantui maailmansotien jälkeen ja eläinten turvallisuuden kannalta tilanne parani lasiseinien tullessa käyttöön. Samalla närkästystä herättävät hajut katosivat. Koulutetut eläimet toimivat myös ohjelmanumeroina, ja yleisö piti erityisesti eläinten antropomorfistisesta esitystavasta, josta vaatteisiin puetut simpanssit teekutsuilla tai giniä juova, tupakkaa polttava apina ovat tunnettuja esimerkkejä. 


Casey, 1910


Eksotismin alttarit


1950-luvulle asti eläintarhat toimivat kaukokaipuun ja eksotismin alttarina. Ihmiset halusivat nähdä olentoja, jotka eroaisivat mahdollisimman paljon eurooppalaisista eläimistä, jotta voisivat unelmoida kaukomaista ja romantisoiduista kolonialistisista seikkailuista. Romantikot havaitsivat eläimissä sielujen kamppailun julmassa elämässä, näkemys jota ruokki myös Herbert Spencerin (1820-1903) julkaisema konsepti vahvojen selviytymisestä ja Charles Darwinin (1809-1882) luonnon valinta.

Berliinissä avautui vuonna 1844 teatraalinen  Tiergarten, jossa eläimet sijoitettiin geografista kulttuuriaan kuvaaviin rakennuksiin; sarvikuonot Intialaiseen pagodaan, emut egyptiläiseen temppeliin ja biisonit puisiin mökkeihin. Eläimet aseteltiin näin sivilisaatioon ja ihmisen kulttuurikehykseen, ei omaan luonnolliseen ympäristöönsä. Chicagon eläintarhassa Binti Jua gorilla pelasti aitaukseen pudonneen lapsen vuonna 1996, ja sai palkaksi mitalin ja kiitoskirjeitä, mutta vapauttamista ei edes harkittu. Keskustelua käytiin lähinnä siitä oliko gorillan käytös opittua vai luonnollinen reaktio, eli oliko gorillalla empatian kykyjä.


Eläintarhasta Eedeniin


Eläintarhojen orientoituminen kulttuuri-ja viihdekeskuksiksi, enemmän kuin tieteellisiksi instituutioiksi, auttoivat niitä pysymään pinnalla sotien ja laman ajat.  Eri eläinlajeja alettiin laittaa samaan tarhaan ja kiinnostus kasvoi eläinten ryhmäkäyttäytymistä kohtaan. Eläinten hoitajat yrittivät täyttää parhaansa mukaan tilauksen kertomuksille eläinystävistä ja behind-the-scene-tapahtumista, ruokinnasta ja muista yksityiskohdista. Eläintarha haluttiin nähdä rauhan kehtona, Edeninä, jossa vallitsisi toveruus eläinten ja ihmisten kesken. Eläintarhan ystävät-ryhmiä, Eläintensuojeluyhdistyksiä ja eläintarhojen välisiä yhdistyksiä alkoi ilmaantua. Luontolehdet ja TV-ohjelmat tekivät eläimiä tutuksi. 1950-luvulle mennessä eläintarhat demokratisoituivat ja ovet olivat auki kaikille myös sunnuntaina, joka nosti rajusti kävijämääriä. 1990-luvulle tultaessa Euroopan eläintarhoissa kävi jo 150 miljoonaa ihmistä. Toisen maailmansodan jälkeinen elintason nousu mahdollisti palkalliset lomat ja autoilla matkustelun huvin vuoksi. Eläintarhat alkoivat siirtyä kaupunkien ulkopuolella, laajentua  ja houkutella lapsiperheitä.


Stereotyyppiset ideat eläimistä kuten “raivokas gorilla”, jotka kuvastuivat populaarikulttuurissa kuten King Kong-elokuvassa, heijastuivat vastakohtana rauhaa edustavaan ihmissivilisaatioon. Kiinnostus villiyttä kohtaan alkoi kuitenkin muuttaa käsityksiä popularisoidun tutkimuksen myötä, esimerkkinä Jane Goodallin (1934-) kertomukset gorilloista niiden omassa ympäristössä. Gorilla ei ollutkaan niin hurja, kuin oltiin kuviteltu. Norsujen näennäinen kesyyntyminen taas peitti alleen todellisuuden, jossa norsu pidettin kurissa nälkiinnyttämisellä, sähköpiiskalla, eristyksellä ja kahlitsemalla.



Eläinten oikeudet


Valistuksen filosofian hengessä, jossa solidaarisuus heikompia kohtaan oli olennaista, myös eläintarhat saivat osansa kritiikistä. Harvemmin kuitenkaan kyseenalaistettin oikeutta eläinten pitoon itsessään. 1950-luvun jälkeen kritiikin sävy alkoi voimistua ja julkkikset kuten ranskalainen kirjailija Colette (1873-1954) vakuuttivat etteivät koskaan menisi eläintarhaan. 1960-luvulla teokset kuten Desmond Morrisin (1928-) The Human Zoo muuttivat käsityksiä eläimistä ja ihmisistä. Kannanotot johtivat Unescon universaaliin eläinoikeuksien julistukseen 1978, jonka artikloissa eläimen elämää kehoitetaan kunnioittamaan, tahallista vahingoittamista pidetään rikoksena elämää vastaan, tappaminen pitää tapahtua mahdollisimman kivuttomasti ja ruumista kohdella arvokkaasti.

1980-luvulle mennessä eläintarha oli vakiintunut yhdeksi modernin yhteiskunnan instituuteiksi ja sitä verrattiin vankiloihin, tehtaisiin, mielisairaaloihin ja keskitysleireihin. Samalla vuosikymmenellä perustettiin ehkä tunnetuin eläinten oikeuksia puolustava liike PETA, joka ajaa muun muassa edellä mainittujen norsujen, huonosti eläintarhaan sopetuvien eläinten vapauttamista. PETA:n mukaan 1990-luvulta lähtien eläintarhat ovatkin alkaneet luopuneet norsuista ja ryhmät kuten Friends of Woodland Park Zoo Elephants tekevät väsymättömästi työtä saadakseen norsut suojelualueille ansaitulle “eläkkeelle”. 














2 views

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page