ARTIKKELI__Puntarissa ihmisten ja muiden lajien väliset suhteet_
Mia Mäkelä (alkuperäinen teksti vuonna 2017)
Eläinten oikeudenkäynnit
top of page
Search
Vuonna 1906 Edward Payson Evans (1831-1917) julkaisi oikeudenkäyntien pitkästä, vähintään tuhatvuotisesta historiasta teoksen The Criminal Prosecution and Capital Punishment of Animals, johon listasi parisataa tapausta 800-luvulta alkaen. Viimeisimmän oikeudenkäynnin - Sveitsissä tuomitun koiran – hän ehti lisäämään teoksensa ilmestymisvuonna. Suuri osa asiakirjoista on vuosisatojen kuluessa todennäköisesti tuhoutunut, joten Evansin löytämät todisteet saattavat olla vain jäävuoren huippu. Toisaalta eläinten oikeudenkäynnit saattoivat olla myös harvinaisia, jos tuhannen vuoden ajanjaksolle olisi osunut muutama sata tapausta. Evansin tutkimukset keskittyivät Ranskaan, Italiaan ja Saksaan mutta hän mainitsee tapauksia myös Kanadassa, Australiassa, Venäjällä, Englannissa ja Turkissa, josta voidaan vetää se johtopäätös, että kyseessä oli laajalle levinnyt ilmiö, joka ei keskittynyt vain katolisen kirkon alaisiin maihin. Tosin käytännöt vaihtelivat, ja Englannissa oli toisenlaisia perinteitä kuten ”deodand”. Deodand eli jumalalle määrätty, oli käytäntö jossa ihmiselle vahinkoa aiheuttanut esine tai asia, myös eläin, määrättiin kuninkaalle kuuluvaksi. Antiikin Kreikassakin tuomittiin eläimiä ja luontokappaleita. 900-luvulle ajoitetusta arabiankielisestä “Puhtauden veljien epistolat” -nimellä tunnetusta ensyklopediasta löytyy eläinoppia käsittelevä osio: Eläinten oikeudenkäynti. Siinä käydään lajienvälistä keskustelua ihmisen oikeudesta hallita muita eläinlajeja.
Vaikka eläinten oikeudenkäynnit ovat aikojen myötä saaneet uusia muotoja, ei voida väittää että käytäntö olisi koskaan täysin kadonnut. Sosiologian professori Piers Beirnen mukaan ovat yksi näistä muodoista ovat nykyiset eläinsuojat, joissa tehdään päätöksiä eläinten lopettamisesta. Syyksi riittää eläimen aggressiivisuus tai heitteillejättö. Nykyään se kuitenkin tapahtuu piilossa katseilta ja poissa tietoisuudesta. Sikoja ei enää tuoda oikeuteen, eikä eläimiä vastaan käydä oikeutta samoilla kriteereillä kuin ihmisiä vastaan. Nykyään oikeudessa istuu eläimen omistaja, joka on vastuussa lemmikkinsä toiminnasta. Koti-ja lemmikkieläin katsotaan oikeudessa asiaksi, jonka voi omistaa. Oikeudessa puntaroidaan silloin omistajan omaisuuteen kajoamista. Lakitieteen professori Katie Sykes tuo esiin tapauksen vuodelta 2009 kun Halifaxissa syytettiin Brindi -nimistä susikoiraa, joka kävi toistuvasti muiden koirien kimppuun. Brindin emäntä ei pitänyt koiraa kiinni lukuisista varoituksista huolimatta ja lopulta eläin uhattiin lopettaa. Oikeudessa teknisiin syihin vedoten nainen sai kuitenkin koiransa kotiin.
Kuolemaan tuomitun sian porsaiden katsottiin olevan kuitenkin syyntakeettomia ja ne päätyivät lopulta aatelisrouvan huostaan ja kenties päivällispöytään Savignyyn. Vaatii mielikuvitusta hahmottaa mielessään millaisissa olosuhteissa kyseinen tapaturma olisi voinut sattua. Herää myös kysymys: käytettiinkö sikoja mahdollisesti syntipukkeina? Sikoja syytettiin Dinzelbacherin mukaan eniten pienten lasten tapoista. Olisi voinut olla houkuttelevaa sysätä syy jonkun niskoille, suuren lapsikuolleisuuden aikana. Ajatus siasta himoitsemassa herkullista välipalaa ihmislapsen pehmeästä lihasta tuntuu nykyihmisestä Sykesin mukaan oudolta. Olemme tottuneet siihen että ihminen himoitsee pekonia, ei toisinpäin.
Jotkut eläinkunnan tekemät rikokset kuuluivat kirkon alaisuuteen ja ne käsiteltiin kanonisessa oikeudessa. Syytettyinä olivat erityisesti ruokasatoja ja muuta omaisuutta uhkaavat hyönteiset ja jyrsijät, joista nykyään käytetään nimitystä tuholaiseläimet. Tuomioiksi julistettiin useimmiten kirkonkirous, karkotus tai pannaan julistus. Erikoisimpia tapauksia oli vuonna 1508 Ranskalaisessa kylässä Autunissa ohrasadon syöneitä rottia vastaan käyty oikeudenkäynti. Rottien puolustajana toimi asianajaja Bartholomé Chassenée, joka tuli myöhemmin tunnetuksi kirjoittamastaan juridiikan teoksesta. Hän onnistui pitkittämään oikeudenkäyntiä lähes loputtomasti vetoamalla erinäisiin teknisiin seikkoihin, kuten siihen että rotille piti saada tieto oikeudenkäynnistä. Tiedotuksia jaettiin lähitienoille, mutta rottia ei silti oikeussalissa näkynyt. Seuraavaksi Chassenée esitti että rotat eivät päässeet turvallisesti paikan päälle, koska paikalliset kissat vaanivat niitä joka puolella. Rottien pääsy oikeussaliin olisi pitänyt turvata.
Dinzelbacker pohtii mihin perustui ihmisten kuvitelma siitä että eläimet ymmärsivät heidän ilmoituksensa ja vaatimuksensa? Näin kuitenkin hänen mukaansa uskottiin. Miksi muuten kirjallisia ilmoituksia olisi levitelty eläinten nähtäväksi, kuten 1500-luvulla Troyesissa, kun viinitarhoja tuhonneita ötököitä vaadittiin lähtemään kuuden päivän aikana tai ne julistettaisiin pannaan. Ilmeisesti kyseisillä hyönteisillä oletettiin olevan vapaa tahto, lukutaito ja ymmärrys pannasta, vaikka ne eivät oletettavasti kuuluneet katoliseen kirkkoon.
Vaikuttaa siltä että ihmiset kokivat kommunikoivansa muiden eläinten kanssa. Dinzelbacker tuo esiin että vielä 1800-luvullakin oli tapana ilmoittaa tilan eläimille heidän omistajansa kuolemasta, ja monet tarinat keskiajalta kertovat puhuvista eläimistä. Hevonen oli vuosituhansia fyysisesti läheinen eläin, jonka varassa liikuttiin paikasta toiseen ja jonka kanssa kommunikoitiin joka päivä. Itsekin ratsastusta harrastaneena olen kokenut että kommunikointi toimii suullisten ja fyysisten ohjeiden lisäksi myös tunteen ja intuition tasolla. Samanlaista viestintää on kuitenkin vaikea kuvitella hyönteistoukkien kanssa. Tosin 1800-luvulla Humanity for Honeybees-teoksen kirjoittanut Thomas Nutt kuvaili suhdettaan mehiläisiin seuraavasti:
“...my little friends that had ... so often soothed me in my sorrow and my sufferings ... After some years´ unremitted attention to my Bees, for I had formed a sort of attachment to them..."
Ei voida silti täysin poissulkea sitä mahdollisuutta että ihmisten kapasiteetti kommunikoida muiden lajien kanssa oli vuosisatoja sitten eri tasolla kuin nykyään. Vielä tänä päivänäkin on ihmisiä, jotka löytävät yhteyden toisen lajin edustajien kanssa epätavallisen hyvin. Luontoihminen Osmo Kivilahti kertoi vuonna 2013 YLE:n radio-ohjelmassa saaneensa yhteyden kurkiin, jotka yrittivät kertoa hänelle jotain. Hän tapasi kurkiparven kymmeniä kertoja ja kertomansa mukaan koki syvän yhteyden sielun tasolla vaikka ei ymmärtänyt kurkien töötötyksen merkitystä.
Kanonisen oikeuskäsittelyn käsikirjoituksen mukaan ensin asianosaiset esittivät tuomareille valituksensa, johon puolustava lakimies vastasi kieltämällä edustamiensa eläinlajien syyttämisen, vedoten muun muassa siihen, että ne eivät olleet kykeneväisiä rikoksiin. St.Julienin viinitarhoja tuhonneita kärsäkkäitä 1500-luvulla puolustamaan joutunut lakimies päivitteli:
“Its absurd and unreasonable to invoke the power of civil and canonical law against brute beasts, which are subject only to natural law and the impulses of instinct..”
Evans uskoo että tämä kieltely tapahtui pilke silmäkulmassa, eikä sillä ollut vaikutusta lopulliseen tuomioon. Syyttäjä löysi yleensä jonkin madonreiän, jonka mukaan kirous tai muu rangaistus voitiin julistaa. Jos syytettyjä eläimiä ei mainittu raamatussa tai Nooan arkissa, niitä ei luokiteltu eläimiksi, eikä siten jumalan vaan mahdollisesti paholaisen luomakuntaan kuuluviksi. Kanoniset oikeudenkäynnit väittivät silloin tuomion kohteena olevan pahat henget jotka olivat ottaneet eläimet valtaansa. Kyseessä oli siten prosessi, jossa kirkko toimi tuomarina hyvän ja pahan välillä. Myös riivatuille luontokappaleille suotiin puolustaja. Tällöin eläimiä kohdeltiin oikeudenkäynnissä kuten noidiksi syytettyjä ihmisiä.
Katolisen kirkon suuren teologin Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) oppien mukaan eläinten toiminta oli jumalan tahdon mukaista ja niiden tuomitseminen olisi jumalan pilkkaa. Sykes huomauttaa että oikeudessa hyväksyttiin muiden eläinlajien oikeudet elämään ja ravintoon, vaikka ne kilpailivat ihmisten kanssa samoista ruoanlähteistä. Tästä syystä niille pyrittiin osoittamaan muita ruokailualueita, jotta ne jättäisivät ihmisten viljelykset rauhaan. Edellämainituille St. Julienin kärsäkkäillekin osoitettiin toinen alue, jotta ne jättäisivät viinitarhat rauhaan. Paikka osoittautui kuitenkin puolustuksen mielestä liian kuivaksi, jotta hyönteiset pystyisivät ravitsemaan itseään riittävästi. Puolustus saattoi vedota myös siihen että hyönteiset olivat käyttäneet maan antimia jo ennen ihmisiä, jotka tulivat luvatta heidän alueelleen. Nämä talteen jääneet puheenvuorot osoittavat kuinka oikeudenkäynneissä käsiteltiin myös eläinten oikeuksia, jotka olivat samanveroisia ihmisten oikeuksien kanssa, ainakin teoriassa.
Eläinten oikeudenkäynnit toimivat keski-ja varhaisella modernilla ajalla samoilla säännöillä kuin ihmisten oikeudenkäynnit. Dinzelbacher uskoo että niihin suhtauduttiin vakavasti, sillä eläinten pitäminen vankilassa, niiden ruokinta ja kuljetus tutkinnan aikana, sekä oikeudenkäyntiin osallistuvien kulut maksoivat huomattavia summia. Vankilat veloittivat saman summan ihmisten ja muiden eläinten ylläpidosta ja mestauksesta. Oikeudessa eläimiä edustivat koulutetut asianajajat ja aiheesta keskustelivat yliopistojen professorit. Hän ei usko että kyseessä olisivat olleet maalaisten taikauskoiset seremoniat, vaan kuvailee niitä rituaaleina, joissa yhteisön kohtaamaa ongelmaa tai tuhoa käsiteltiin julkisesti ja syylliset tuomittiin. Tämä antoi sen kuvan että viranomaiset olivat tilanteen tasalla ja pitivät yllä lakia ja järjestystä, vaikka asiantilaan ei voitu muuten vaikuttaa.
Kanoninen oikeus käsitteli eläimiä jumalan luomina luontokappaleina, jotka saattoivat toimia myös jumalan rankaisun välineinä. Näin sadon menetyksestä saatettiin syyttää myös ihmisten synnillisyyttä. Toisaalta villipedot, kuten sudet voitiin hirttää myös ilman oikeudenkäyntiä, joka herättää kysymyksen: eikö susi voinut olla jumalan lähettiläs yhtä lailla kuin satoa syövä hyönteisparvi? Tämän perusteella kanoninen oikeus vaikutti ottavan hoitaakseen tietynlaiset katastrofaaliset tilanteet, kuten ravinnon menetykset, joissa tilanne vaikutti olevan ihmisen mahdin yläpuolella. Näin ollen sen käsittelemiseksi tarvittiin korkeampien voimien apua. Sykes tuo esiin tutkimuksessaan että katastrofit olivat otollinen tilaisuus vaatia kymmenysverojen maksuja kirkolle (tithe). Ilman niiden säännöllistä maksua kirkko ei voisi suojella viljelijöitä tuholaisilta. Tilanteesta hyötyivät myös tilalliset. Vuonna 1283, aikalainen nimeltä Beaumanoir väitti että
“Only the greediness of the feudal lords, he maintained, who were entitled to a portion of the penalties, could explain the existence of such a custom”.
Historioitsija Esther Cohen uskoo kuitenkin että kyse ei ollut pelkästään rahastuksesta, vaan tarve oikeudenkäynneille tuli ruohonjuuritasolta. Sykes puolestaan uskoo, että eläinten oikeudenkäynnit toimivat jonkinlaisena kansanperinteen muotona ja rituaalisena sisällyttämisenä (inclusion), jossa ihmisen valta ylettyi kaiken luonnon yläpuolelle ja täten todisti ihmisen ylemmyydestä. Siitä huolimatta eläimille piti suoda oikeutta kuten ihmisillekin. Eläinten oikeudenkäynnit toimivat rationalisoinnin välineinä uhkaavissa tilanteissa. Vihollisille haluttiin rangaistus ja tilanteeseen moraalinen järjestys. Lakitieteen professori Paul Schiff Berman muistuttaa että jo antiikin kreikkalaisilla oli tapana rangaista esineitä ja eläimiä. Jos murhaajaa ei löydetty, saatettiin tuomita sijainen.
Eläinten oikeudenkäynnit, joista ensimmäinen merkintä on Evansin mukaan jo vuodelta 824, jatkuivat vielä 1900-luvulla. Sosiologian professori Piers Beirne on pohtinut miksi eläinoikeudenkäynnit olivat huippulukemissaan juuri 1600-1700-luvuilla, eli valistuksen ajalla. Vastauksia on haettu toisaalta kaupungistumisesta, joka johti elämäntapaan, jossa eläimet eivät enää olleet lähellä jakamassa ihmisten arkea. Toisaalta sekularisoituminen johti jumalan pelon häviämiseen, joka helpotti hänen luomiensa tappamista. Maailmankuvan muuttuminen on prosessi, joka toimii eri puolilla maailmaa eri tahtiin ja eri suuntiin. Edes valistuneessa Euroopassa ei hypätty ketterästi keskiajan käytännöistä moderneihin mentaliteetteihin. Valistuksen airuina toimineet tiedemiehetkin elivät kahden eri todellisuuden välimaastossa. Vuonna 1620 Astronomi Johannes Kepler (1571-1630), joka oli löytänyt muun muassa planeettojen elliptiset radat, jätti Linzin muuttaakseen eteläiseen Saksaan, jossa hän keskittyi puolustamaan oikeudessa noidaksi syytettyä äitiään. Oikeudenkäynnin tuloksena hänen äitinsä vapautettiin seuraavana vuonna vankilasta, jossa häntä oli pidetty rautakahleilla lattiaan sidottuna viimeiset 14 kuukautta. Pian vapautumisensa jälkeen Katarina menehtyi, vain 9 vuotta ennen Kepleriä.
Keplerin aikalaista Rene Descartesia (1596-1650) pidetään yhtenä rationalismin oppi-isänä, vaikka hänenkin teoriansa perustuivat osittain maagisille uskomuksille, joita hän ei kyennyt todistamaan tieteellisin metodein. Yhtenä Descartesin tutkiskelun välineenä toimi niin kutsuttu kartesiolainen demoni, joka hypnotisoi ihmisiä uskomaan aistejaan, vaikka niiden kokemukset olivat vääriä. Descartes todisti myös Jumalan olemassaolon sillä, ”että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirkkaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne.” Tätä ongelmaa kutsutaan kartesiolaiseksi kehäksi. Descartes harjoitti vivisektiota uskoen että eläimet olivat robotin kaltaisia ja ilman tietoisuutta tai tuntemusta hyvinvoinnista. Paolo Rossi kuvailee kuinka mekanistisen filosofian mukaan koko universumi oli kuin kellokoneisto, jossa ei ollut tilaa sieluille tai vitaalienergioille. Ne julistettiin epätieteellisiksi.
Isaac Newtonin (1643-1727), ”viimeisen maagikon”, kuoleman jälkeen tuli ilmi että hän pyhitti jopa puolet työurastaan alkemialle ja uskonnollisille pyrkimyksille. Tieteen historiaa popularisoivan kirjailijan Bill Brysonin mukaan ”vuonna 1936 taloustieteilijä John Maynard Keynes osti huutokaupasta arkullisen Newtonin papereita ja totesi suureksi hämmästyksekseen, ettei niissä käsitelty suinkaan optiikkaa tai planeettojen liikkeitä, vaan sinnikkäitä pyrkimyksiä muuttaa epäjaloja metalleja jalommiksi.”
Edellä mainitut tiedemiehet toimivat eläinten oikeudenkäyntien ”kulta-aikana”. Vanhempi animistinen maailmankuva oli vielä läsnä ihmisten kokemusmailmassa, jossa magia oli tavallista. Animismin maailmassa luonnolla; eläimillä, kasveilla ja kaikilla olioilla uskotaan olevan sielu. Jokainen olento on jumalan ilmentymä. Joidenkin animististen alkuperäiskansojen parissa ihminen oli ja on yhä yleensä jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaaleilla pyydetään lupaa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi tai puuta polttopuuksi. Tämän tyylisiä lepyttelyrituaaleja tunnettiin myös Suomessa, joille karhunkaatajaisia tai hirvipeijaisia voisi pitää jatkumona. Ennen muinoin karhuksi kutsuttua lajia kunnioitettiin ja pelättiin niin paljon, ettei sen nimeä uskallettu sanoa ääneen, joten sille kehiteltiin jopa 50 eri kiertoilmausta, kuten karhu, otso, metsän kuningas, mesikämmen, jne. Tätä taustaa vasten onkin helpompi ymmärtää eläinten oikeudenkäynneissä käytyjä väittelyjä. Onko meillä oikeus tuhota elävä olento, osa luojan luomaa? Vuosikymmenten kuluessa rationaalisuus alkoi kuitenkin korvata magian mekaniikalla, ja sielun tekniikalla.
"In the Middle Ages, when disorder reigned supreme, when the weak remained without support and without redress against the strong, and property was exposed to all sorts of attacks and all forms of ravage and rapine, there was something indescribably beautiful in the thought of assimilating the insect of the field to the masterpiece of creation and putting them on an equality before the law. If man should be taught to respect the home of the worm, how much more ought he to regard that of his fellowman and learn to rule in equity."
Menebrea oli samoilla linjoilla kuin juristi Anila Srivastava, joka esitti vuonna 2007 julkaisemassaan artikkelissa, että keskiajan ja varhaisen modernin ajan eläinten oikeudenkäynnit huomioivat osittain eläinten oikeudet. Hän myös kokee että joissakin oikeudenkäynneissä oli kyse samasta asiasta kuin mitä asianajaja Steven Wise ajaa nykyään simpansseille: lain tunnistamia henkilöön kohdistuvia oikeuksia (partial legal personhood).
Eläimillä on kautta aikojen ollut puolestapuhujia, kuten Evans, joka kritisoi sitä ettei elämillä ollut oikeuksia, vain velvollisuuksia. Newtonin aikalainen filosofi Jeremy Bentham (1748 – 1832) ennusti Ranskan vallankumouksen vuonna 1789, että tulee aika, jolloin laki suojelee jokaista hengittävää olentoa.
“The day may come when the rest of animal creation may acquire those rights which never could have been withholden from them but by the hand of tyranny. ”
Tuo aika voi olla nykyään lähellä ainakin lähisukulaistemme simpanssien, orankien, bonobojen ja gorillojen kohdalla, joiden suojelua ja oikeutta vapauteen The Great Ape – projekti ajaa. Nonhuman Rights-projekti puolestaan toimii eläinten kuten ihmisapinoiden, delfiinien ja norsujen etujen ajajana oikeudenkäynneissä, jotka ovat ensimmäisiä luokkaansa. Joulukuussa 2013 vaadittiin neljän New Yorkin osavaltiossa vangittuna olevan simpanssin; Tommyn, Kikon, Herculesin ja Leon vapauttamista. Oikeus vapauteen kuitenkin evättiin. Simpanssien asianajaja Steven Wise uskoo, että eläinlajit, joilla on korkea älykkyys, ansaitsevat perusihmisoikeudet, vaikka eivät kuulukaan lajiimme. Tommylle haetaan vapautta laittomasta vankina pitämisestä. Sitä pidetään syytöksen mukaan Gloversvillessa varastotilassa hämärässä häkissä, vain TV seuranaan. Sen omistajat kuitenkin väittävät Tommyn oleva täysin tyytyväinen oloihinsa ja että sillä on mahdollisuus ulkoiluun. Wisen päämäärä ei kuitenkaan ole pelkästään Tommyn olosuhteiden muutos, vaan muutos lakiin, joka sallii simpanssien vankina ja lemmikkinä pidon. Wisen edustama ryhmä haluaa pelastaa Tommyn simpanssien suojelualueelle, jossa Tommylla olisi enemmän vapautta ja lajitoverien seuraa, vaikka ei vapauteen pääsisikään. Wisen mielestä oikeudenkäynneissä ajetaan simpanssien tarpeiden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamista.
Kun vertaillaan lain suomaa turvaa, maailman eläinystävällisin valtio on todennäköisesti Sveitsi, jossa muun muassa häkkien minimikoot ovat pinta-alaltaan suurempia kuin muissa maissa. Suurin ero muihin maihin ovat olleet kuitenkin oikeudenkäynnit, joista kuuluisimman pääroolissa on ollut “Horgenin hauki” vuonna 2010. Tapaus alkoi artikkelilla paikallislehdessä, jossa 34-vuotias kalastaja Patrick Giger kehuskeli sillä kuinka oli kamppaillut ison hauen virvelöinnissä kymmenisen minuuttia. Muutaman kuukauden kuluttua tapauksesta hän sai haasteen oikeuteen aiheuttamastaan ylenmääräisestä kärsimyksestä. Asialla oli Antoine Goetschelin, jonka Zurichin kantoni oli palkannut eläinten asianajajaksi vuonna 2007. Giger vapautettiin syytteestä, mutta Goetschel aikoi valittaa päätöksestä. Guardian-lehden mukaan Horgenin haukivainaalla on Facebookissa muistosivu ja tuhansia ystäviä. Hauen tapaus on saanut sveitsiläiset ihmettelemään, missä kulkevat eläinsuojelun rajat. Goetschel yritti ajaa lakia, joka määrittäisi kalastajille ne rajat, joiden ylityksestä voidaan rangaista ja kysyi kuinka pitkään kalaa voidaan lain puitteissa koukussa kiduttaa? Jos lävistämme koiranpennun alahuulesta koukkuun ja heilutamme sitä ilmassa 10 minuuttia, miten ihmiset reagoisivat? Jos maataloudessa on määritelty lain valvomat rajat, miksei kalastuksessa, Goetschel kysyy. Vuonna 2010 Sveitsissä järjestettiin kansalaisaloitteesta kansanäänestys, jossa päätettiin pitäisikö jokaisella kantonilla olla oma asianajajansa eläimille. Yli 80% vastusti ehdotusta. Seuraavana vuonna Goetschelin virka lakkautettiin, mutta hän ajaa yhä eläinten oikeuksia kirjoittamalla ja kasvissyönnillä.
Rene Descartesin ja kumppanien kehittelemät mekanistiset teoriat, joissa eläimiä pidettiin tiedostamattomina robotin kaltaisina koneina, on onnistuttu kumoamaan tiedemaailman metodein, vaikka joukossa on yhä skeptikkojakin. Telkänrannan mukaan uusimmat tutkimustulokset todistavat että kala tuntee kipua, jopa enemmän kuin nisäkkäät ja että linnuilla ja matelijoillakin on tunteet. Aiemmin hyväksytyt kategoriat, joissa eläinlajit jaettiin ylempiin ja alempiin luokkiin oletettujen kykyjen mukaan on jouduttu järjestelemään uudelleen, kun esimerkiksi varislinnut ovat osoittautuneet olevan jopa simpansseja kekseliäämpiä.
Berman, Paul Schiff : An Observation and a Strange but True “Tale”: What Might the Historical Trials of Animals Tell Us About the Transformative Potential of Law in American Culture? Hastings Law Journal, Vol. 52. No. 1, George Washington University, Washington 2000.
Bierne, Piers: The Law is an Ass: Reading E.P.Evans`The Medieval Procecution and Capital Punishment of Animals. The White Horse Press, Cambridge, UK 1994.
Dinzelbacher, Peter: Animal trials: A multidisciplinary Approach. Journal of Interdisciplinary History, Volume 32, Number 3. (Pp.405-421). MIT Press 2002.
Schiebinger, Londa: Plants and Empire. Colonial Bioprospecting in the Atlantic World. Harward University Press, Massachusetts 2004.
Srivastava, Anila: 'Mean, dangerous, and uncontrollable beasts': mediaeval animal trials. Mosaic: a journal for the interdisciplinary study of literature Vol 40 issue 1, p.127-143, 2007.
Sykes, Katie: Human Drama, Animal Trials: What The Medieval Animal Trials Can Teach Us About Justice For Animals. Animal Law. Vol. 17:273, 2010-2011.
Woodburn Hyde, Walter: The Prosecution and Punishment of Animals and Lifeless Things in the Middle Ages and Modern Times. 64 University of Pensylvania Law Rev. 696, 1916. (http://scholarship.law.upenn.edu/penn_law_review/vol64/iss7/2)
bottom of page