top of page

Zarafa - kirahvi, joka käveli Pariisiin

ARTIKKELI__

When one has seen Man from close up, one is indeed proud to be a Giraffe. Charles Nodier (Tablettes de la Girafe du Jardin des Plantes, 1842.)

Zarafa ja Atir (wikipedia)


Mia Mäkelä


Lyhyt johdanto

Zarafa-kirahvin huikeassa tarinassa kohtaavat monet poliittiset ja kulttuuriset tekijät, kuten kansainvälinen politiikka, monarkia, muoti, sukupuoli, imperialismi ja orientalismi. Zarafa tarjosi toisaalta eksoottisen kohteen kaukaa Afrikasta, jota ihasteltiin ympäri Ranskaa. Toisaalta pitkäkaulainen ja elegantti kirahvi toimi oivallisena symbolina kuninkaalle, joka taas tarjosi loputtoman lähteen poliittiselle satiirille. Zarafamania oli huipussaan vuosina 1826-1828, joiden aikana kaupat täyttyivät kirahvinkeltaisista puvuista, kirahvikuvioisista viuhkoista ja posliiniastioista, joka puolestaan kertoo lehdistön ja massamarkkinoiden vallasta.


Egyptin lumous

Tarina alkaa Egyptistä, joka oli 1500-luvulta alkaen kuulunut ottomaanien valtakuntaan. Se levittäytyi suurimmillaan pohjoisessa Budapestiin, Etelässä Sudaniin, idässä Marokkoon, ja lännessä Kaspianmereen. Imperiumin laidalla sijaitsevalla Egyptillä ei ollut suurta merkitystä ottomaaneille ennenkuin Napoleon (1769-1821) joukkoineen valtasi maan vuonna 1798. Kaksi vuotta valloituksen jälkeen Napoleon palasi kuitenkin yllättäen Pariisiin ja jätti armeijansa puolustamaan asemiaan turkkilaisarmeijaa ja englantilaisia vastaan. Ranskalaiset antautuivat jo samana vuonna ja Egypti palasi ottomaanien hallintaan. Ranskalaisten lyhytikäiseksi jäänyt miehitys ehti kuitenkin muuttaa maiden välisiä suhteita peruuttamattomasti. Napoleon kuljetti armeijan mukana lukuisia tiedemiehiä (corps de savants), jotka ryhtyivät innokkaasti tutkimaan Egyptin muinaiskulttuuria. Siitä sai alkunsa egyptologiana tunnettu tutkimussuuntaus. Mukana seurueessa oli muuan nuori luonnontieteilijä nimeltään Etienne Geoffroy Saint-Hilaire (1772-1844), jolla tulisi olemaan Zarafan elämässä keskeinen rooli. Retken tutkimustuloksia julkaistiin vuodesta 1802 alkaen massiivisena "Egyptin kuvaus"- teossarjana kahdenkymmenen seuraavan vuoden ajan. Jean-François Champollionin (1790-1832) ratkaisu Rosettan kiven hieroglyfien arvoitukselle vuonna 1822 vain lisäsi ranskalaisten egyptomaniaa.


Ranskan joukkoja häätämään tulleen turkkilaisarmeijan mukana Egyptiin saapui1 myös albanialaisarmeijan komentaja Muhammad Ali (1769 – 1849), joka kaappasi valtatyhjiöön syntyneen paikan. Itsensä khevideksi nimittänyt Ali hallitsi Egyptiä lähes täydellisellä itsemääräämisoikeudella. Alin katse kiinnittyi Egyptin tulevaisuuteen ja maan modernisointiin. Hän lähetti poikansa ja suuren määrän nuoria miehiä Eurooppaan opiskelemaan, samoin kuin kannusti arabiälymystöä omaksumaan kaiken eurooppalaisesta tieteestä ja kulttuurista. Alin valtakaudella Egyptiin virtasi eurooppalaisia, ja hänen palveluksestaan löytyi ranskalaisia upseereja, minerologeja ja insinöörejä. Egyptin vanha historia ei vaikuttanut kiinnostaneen Alia muuten kuin kauppatavarana, jonka lisäksi hän ansaitsi valtavan omaisuuden sudanilaisten orjien kaupalla.2 Egyptin ja eurooppalaisten valtojen suhteet vaikuttivat hedelmällisiltä, ja kukapa tietää mihin tilanne olisi johtanut, ellei osa ottomaanien valtakuntaa olisi vaatinut itsenäisyyttä.


Kreikan vapaussota

Muhammed Ali, Egyptin preferiti löysi itsensä hankalasta tilanteesta Kreikan vapaussodan käynnistyessä vuonna 1821. Kreikka oli kuulunut Ottomaanien imperiumiin 1400-luvulta alkaen Bysantin valtakunnan romahtamisesta lähtien. Konstantinopolin sulttaani vaati Alin joukkoja sotaan kumoamaan Kreikan vastarinta. Eurooppalaiset palkkasotilaat kauhistelivat Alin armeijan sudanilaisista orjista ja egyptiläisistä asevelvollisista koottujen joukkojen kurjaa kuntoa. Kuolleisuus oli valtava, ja jotkut joutuivat taistelemaan jopa ilman vaatteita. Alin armeijaan värväyksen välttämiseksi syntyikin käytäntö, jossa nuoret miehet amputoivat liipasinsormensa. Gustave Flaubert kuvaili kuinka jokimatkalla Niilillä 14 hengen miehistöllä vain kolmella oli etusormet paikallaan vuonna 1850. Oli kuitenkin osaksi Alin joukkojen ansiota että ottomaanit onnistuivat murskaamaan kreikkalaisten vastarinnan. Se taas puolestaan johti eurooppalaisten valtioiden lisääntyvään myötämielisyyteen kreikkalaisia kanssakristittyjään kohtaan ja yleinen mieliala alkoi kääntyä Egyptiä vastaan.


Jo ennen vapaussotaa Kreikan ihailijat eli filhelleenit olivat nostattaneet Euroopassa odotuksia ja inspiraatiota Kreikan vapauttamista kohtaan, jonka vaikutuksesta monet valtiot alkoivat tukea kreikkalaisia. Kreikkaan lähtikin aluksi satoja yksittäisiä taistelijoita, joista kenties tunnetuin oli englantilainen runoilija Lord Byron. Tämä ei sopinut ollenkaan Alin suunnitelmiin, sillä hän toivoi Ranskalta tukea Egyptin itsenäistymiseen Ottomaanien valtakunnasta, jonka hajoamisen merkit olivat jo ilmassa 1820-luvulle tultaessa.3


Haudanryöstäjän idea

Ajatus kirahvin toimittamisesta Ranskan uudelle kuninkaalle, Kaarle X:lle (1757- 1836), tuli Bernardino Drovettilta (1776-1852), joka vakuutti Alin lahjan myönteisistä vaikutuksista diplomaattisiin suhteisiin. Italiasta kotoisin oleva Drovetti oli päätynyt Egyptiin nuorena sotilaana Napoleonin joukoissa, ja jäi valloituksen päätyttyä maahan, jossa hänestä kehkeytyi Ranskan pääkonsuli ja Muhammed Alin henkilökohtainen neuvonantaja. Drovetti tunnettiin erityisesti eksoottisten eläinten ja muinaislöydösten toimittajana. Michael Allin kuvailee Drovettia varsinaiseksi haudanryöstäjäksi, joka tyhjensi hautoja muumioista ja muista antiikkiesineistöstä, jotka otettiin haltioituneina vastaan Euroopassa. Lähestulkoon jokaisella itseäänkunnioittavalla kuriositeettikabinetin omistajalla oli ainakin yksi muumio Egyptistä. Euroopan suuret egyptiläisen taiteen kokoelmat Ranskan Louvressa tai Lontoon British Museumissa saivat alkunsa Drovettin ryöstelyn tuloksina.4 Drovetti oli jo valmistellut suhdettaan Ranskan uuteen kuninkaaseen lähettämällä hänelle papukaijoja, hyeenoja ja villikissoja eläinkokoelmansa täytteeksi. Hän sai viestin Ranskan ulkoministeriöstä että kuningas etsi lisää eläimiä Jardin du Roihin, joka sijaitsi luonnontieteellisen museon yhteydessä 5:ssä kaupunginosassa (arrondissement). Puutarhan nimi oli muutettu vallankumouksen jälkeen vuonna 1793 Jardin de Plantesiksi, mutta palautettiin takaisin Jardin du Roiksi lyhyeksi jääneen Bourbon-Restoraation (1814–1830) aikana, jonka jälkeen käyttöön palasi jälleen Jardin de Plantes. Nimen vaihtelu kuvaa hyvin millaista taistoa Ranskassa käytiin monarkian suhteen. Zarafa saapui kuninkaan puutarhaan ja kuoli kasvipuutarhassa.


Kirahvin hakumatka

Ali lähetti käskyn hankkia kirahvi jo vuonna 1824, mutta kesti aikansa ennenkuin arabimetsästäjät löysivät sopivan kohteen savannien ylängöiltä, alueelta joka kuului tuolloin eteläiseen Sudaniin, nykyiseen Etiopiaan. Muhammad Ali oli vallannut pohjoisen Sudanin vuonna 1821, joten on vaikea arvioida uskottiinko alueen kuuluvan Egyptille. Kirahvinpoikanen ryöstettiin emoltaan, joka tapettiin ja paloiteltiin mukana kuljetettavaksi. Zarafa sekä toinen kirahvinpoikanen köytettiin kameleiden selkään ja näin matka kohti pohjoista alkoi. Kirahveja oltiin pyydystetty ja annettu lahjaksi ennenkin. Jo keskiajalla valtaa pitävillä mamelukeilla oli eläintarha Kairossa. Vuonna 1823 Ali oli lähettänyt kirahvin Konstantinopolin sulttaanille. Oli tiedossa, että kuljettaminen onnistui vain poikasena, sillä aikuinen kirahvi oli liian suuri vastus. Jos mikään muu ei auttanut, se kieltäytyi syömästä. Poikanen sen sijaan kesyyntyi ja luotti sieppaajiinsa.


Zarafan seurue

Sennarissa pikkukirahvit siirrettiin felukkiiin5, jolla matka jatkui pitkin sinistä Niiliä Khartumiin, Sudanin pääkaupunkiin. Khartumista alkoi eeppinen kaksi vuotta kestänyt matka, maita ja vesistöjä pitkin Alexandriaan ja sieltä Pariisiin. Afrikan mantereella matkaa kertyi 3600 kilometriä, jonka aikana molempia kirahveja ruokittiin lehmänmaidolla, jota ne kuluttivat päivittäin litrakaupalla. Syyskuun lopussa vuonna 1826 Zarafa asteli I due Fratelli-nimiseen sardinialaiseen brigantiiniin, päämääränänään Marseille. Sitä ennen kirahvi oli kerännyt muutaman kuukauden voimia Muhammed Alin puutarhassa Aleksandriassa. Oli onnen kauppaa että suuntana oli Ranska, eikä Englanti. Tarinan mukaan pikku kirahvien uudet omistajat arvottiin heittämällä kolikkoa, tosin Drovetti tuskin jätti suhdettaan Ranskan kuninkaaseen sattuman varaan, sillä toinen kirahveista oli sairas ja heikkokuntoinen. Tässä vaiheessa matkaa Zarafan seurueeseen kuuluivat Drovettin renki, aavikon arabi Hassan, joka oli Zarafasta vastuussa. Hassanin apurina toimi Atir, Drovettin sudanilainen palvelija, joka oli todennäköisesti orjan asemassa. Mukana tulivat myös kaksi egyptiläistä lypsylehmää ja kaksi antilooppia. Merimatka kesti 32 päivää, jonka aikana ruumassa matkaava Zarafa saattoi katsella maisemia nostaen pitkän kaulansa laivan kanteen avatusta aukosta, jonka suojaksi oli rakennettu kangasteltta.


Saapuminen Ranskaan

Marseillen edustalla I duo Fratelli jäi ajan tavan mukaan odottamaan viikoksi karanteeniin. Rutto oli tuhonnut 1700-luvulla yli puolet Marseillen asukkaista, joten varotoimet olivat ymmärrettävät. Zarafan karanteeniaikana Marseillessa rakennettiin kovalla kiireellä tallia kreivi Villeneuve-Bargemontin, Marseillen prefektin maille, joka oli saanut vastuulleen Zarafan pitämisen elossa talven yli tai ainakin siihen asti kunnes byrokraattien välinen kiistely kustannuksien maksamisesta saisi tyydyttävän lopputuloksen. Kirahvin kuljetus oli kallista puuhaa. Zarafan ja sen seurueen matka pelkästään Välimeren yli maksoi 4500 frangia, eli noin 20 000 nykyistä euroa, jonka kustansivat Ranskan viranomaiset.6


Lokakuussa 1826 Zarafa talutettiin laivasta yöllä halki nukkuvan Marseillen Villeneuve-Bargemontin talliin, jossa se vietti poikkeuksellisen kylmän talven yhdessä Hassanin ja Atirin kanssa. Zarafaan ihastunut ja kirahvia tyttärekseen kutsunut Villeneuve-Bargemont lähetti säännöllisin väliajoin sisäministeriöön raportteja Zarafan tilasta, joka vaikutti olevan varsin mainio. Kauniilla säällä kirahvi tottui lähtemään lypsylehmien perässä kävelyille, jotka pitenivät päivä päivältä. Helmikuun loppuun mennessä Zarafan tunnin pituisista seremoniallisista kävelyretkista kaupunkiin ja takaisin oli tullut julkisia tapahtumia. Zarafa asteli verkkaiseen tyyliinsä saattajinaan 6 taluttajaa, jotka pitelivät kiinni kirahvin kaulapantaan kiinnitetyistä nyöreistä. Maaliskuussa tarvittiin jo santarmien apua ylläpitämään järjestystä ihmisten väenpaljoudessa. Suuremmilta välikohtauksilta kuitenkin vältyttiin, jos ei lasketa loukkaantunutta muulia, vauhkoontuneita vetojuhtia ja kaatuneita vaunuja. Zarafakin säikähti kerran pillastuneita hevosia niin rajusti että lähti laukkaamaan raahaten taluttajia perässään. Yleensä nuori kirahvi käyttäytyi kuitenkin yllättävän rauhallisesti, tilanteessa kuin tilanteessa, ja saattoi jopa nuolla ihmisiä pitkällä mustalla kielellään, joka loi sille ihmisrakkaan imagon.


Kirahvi, joka käveli Pariisiin

Kevät lähestyi ja Zarafan kuljetusta Pariisin pohdittiin. Tehtävän hoitoon valittiin lopulta Etienne Geoffroy Saint-Hilaire, 55-vuotias arvostettu luonnontieteilijä, jonka vastuulla oli kasvitieteellisen museon nelijalkaisten, valaiden, lintujen, matelijoiden ja kalojen osasto. Saint-Hilaire saapui Marseilleen 4. toukokuuta vuonna 1827 ja löysi Villeneuve-Bargemontista heti hengenheimolaisen, jonka kanssa piti kirjeenvaihtoa koko retken ajan. Hyvien kokemusten johdosta Saint-Hilaire päätti kävelyttää kirahvin loput 885 kilometriä Pariisiin. Hän ryhtyi tarmokkaasti matkavalmisteluihin, joihin kuului mm. maidonsaannin varmistaminen sekä sadesuojan ja saapikkaiden valmistus kirahville. Hän pestasi kaksi apumiestä Hassanin ja Atirin lisäksi: Barthélemy Chouquetin, joka paljastuisi tulevalla matkalla varsinaiseksi riitapukariksi ja Jussef Ebedin, joka asui Egyptistä tulleiden pakolaisleirillä Marseillessa. Kaksikielisenä hän toimi matkalla Saint-Hilairen kääntäjänä. Matka sujui 20-24 km päivävauhdilla, joskin väenpaljouksien kohtaaminen hidasti etenemistä. Saint-Hilaire joutui kiirehtimään saattueen edelle valmistelemaan yöpymisiä ja tarvittaessa santarmeja avuksi seuraavassa matkan varrelle sattuvassa kylässä tai kaupungissa, joita oli yhteensä 22. Reumasta ja kihdistä kärsivän Saint-Hilairen työntäyteiseen ohjelmaan kuuluivat myös illalliset ja esitelmät paikallisten merkkihenkilöiden kutsuvieraana, joten matka otti hänen voimilleen. Eksoottinen eläin oli ennenkaikkea sensaatio. Kymmenettuhannet ranskalaiset kerääntyivät ihmettelemään sitä matkan varrella. Lyonin 100 000 asukkaan kaupungissa sattuneessa yleisöryntäyksessä ihmisiä loukkaantui santarmin hevosen noustessa takajaloilleen. Zarafa myös astui matkalla naulaan, mutta selvisi vammoitta. Tieto kirahvin etenemisestä kulki seurueen edellä ja reitin varrella asuvat paikalliset yrittäjät saivat inspiraatiota rahastaa kirahvin maineella lisäämällä majapaikkojensa nimiin a la girafe, kuten tapahtui Burgundian Tonnerressa.


Pariisin lemmikki

Zarafa saapui Pariisiin hyvässä kunnossa, huomattavasti paremmassa kuin Saint-Hilaire, joka oli sairastunut loppumatkalla. Zarafa sijoitettiin väliaikaisesti Jardin du Roin kasvihuoneeseen, josta se viikon kuluttua kävelytettiin malttamattomana odottelevan kuninkaan luo Saint-Cloudin palatsiin. 30 km menopaluumatkasta tuli kirahvin pisin päiväkävely koko matkan aikana. Taantumuksellisen protokollan mukaisesti kuningas ei voinut mennä katsomaan kirahvia, alempiarvoisen maan edustajaa, vaan kirahvin piti tulla kuninkaan luo. Tämän päätöksen oli tehnyt herttuatar d´Angouleme, dauphinin vaimo ja kuningas oli alistunut vaatimukseen. Seurueen saapuessa Saint-Hilaire antoi tiedemiesten edustajana selvityksen kirahvista, joka käännähteli arvovaltaisen yleisönsä edessä ja esitteli hetken laukkaansa. Kuningas tarkasteli otusta puolisen tuntia, jonka aikana Zarafa sai noukkia ruusunlehtiä hänen kädestään ja Berryn herttuatar asetteli kirahvin kaulalle kukkaköynnöksen. Näin Zarafa hyväksyttiin juhlavasti ja virallisesti Ranskan valtion omaisuudeksi.


Kuninkaan kaunis eläin

Suojellakseen eläintä kylmältä ja sateelta Saint-Hilaire oli teetättänyt Zarafalle kuninkaallisilla heraldisilla liljakuvioilla koristellun sinisen öljykangassuojan. Zarafan pukemista kuninkaan symboleilla ja väreillä varustettuun viittaan on verrattu ancien regime -pukeutumisrituaaliin, jossa ulkomaisen prinsessan mennessä naimisiin Bourbonin sukuun kuuluvan kuninkaallisen kanssa, hänet puettiin uuteen pukuun Ranskan rajalla. Kuten prinsessat, myös Zarafa jätti kotimaansa ikuisesti ja siitä tuli Ranskan omaisuutta. Kuninkaallisissa kuoseissa kulkeminen vaikutti osaltaan siihen että kirahvia alettin kutsua kuninkaan kauniiksi eläimeksi. Muita nimityksiä olivat mm. Korkea-arvoinen ja kaunis prinsessa, Meidän ylevä vierailijamme, Jalo ulkomaalainen (noble), Hänen korkeutensa, Kunnioitettu afrikkalainen, Niilin suurlähettilätär, Egyptin viettelijätär, Kaunis Tropiikin Lapsi. Lempinimissä korostettiin kirahvin naisellisuutta. Sen lisäksi että Zarafa oli naaras, myös kirahvi on ranskan kielessä feminiini. Puvun lisäksi Zarafa kantoi kaulassaan medaljonkia, johon oli kaiverrettu koraanin säkeitä. Myös medaljonki pääsi mukaan Zarafan aikaansaamiin muotivillityksiin.


Monilajinen?

Kirahvia ei kutsuttu Ranskassa Zarafaksi 1820-luvulla. Nimi on tullut käyttöön vasta 1980-luvulla Gabriel Dardaudin käyttäessä sitä teoksessaan Zarafa, Une girafe pour le roi.7 Zarafa on kirahvin arabiankielinen nimitys, joka tarkoittaa ryhmää tai kokoelmaa. Kirahvin uskottiin olevan ulkonäkönsä perusteella kolmen eri eläimen jälkeläinen: kamelin, hyeenan ja lehmän. Tosin hyeena vaihtui usein leopardiksi kirahvin täplien vuoksi. Syntytarun mukaan hyeena, tai leopardi, sai ensin koiraspuolisen jälkeläisen kamelin kanssa, joka sitten makasi lehmän, jonka tuloksena syntyi kirahvi. Jää arvailujen varaan oliko kyseessä symbolinen kuvaus vai uskottiinko tarinan todenperäisyyteen. Arabiankielisiä alkuperäislähteitä tutkinut Remke Kruk tuo esiin että myös kirahvin lisääntymiskykyyn uskottiin, joka taas syö uskottavuutta kolmen lajin teorialta. Muinaiset roomalaiset kutsuivat kirahvia camelopardiksi, perustuen ajatukseen, että se oli kamelin ja leopardin sekoitus. Tämän ajatuksen alkuperä vaikuttaa tulleen arabeilta. Carl von Linné valitsi kirahvin tieteelliseksi nimeksi vuonna 1758 Giraffa camelopardalis, jossa näkyy yhä ajatus kirahvin sekalajisuudesta.



Zarafamania

Kuninkaan luona vierailun jälkeen Zarafa asettui Jardin du Roihin, jonka sijainti Pariisin keskustassa auttoi kävijämäärien kasvussa. Eläinpuistot olivat erityisesti suosittuja promenadien näyttämönä, joka oli vapaa-ajan traditio kaikille yhteiskuntaluokille. Ihmiset kaipasivat kaupungeista luontoon ja eläintarha oli lähellä päiväretkeä varten. Kuninkaallinen eläinkokoelma oli pelastettu sinne kauempana sijaitsevasta Versaillesista vuonna 1792 vallankumouksen jälkimainingeissa. Eläintarha, johon kaikella kansalla oli jatkuvasti ilmainen sisäänpääsy, olisi ollut mahdoton ajatus ennen vallankumousta. Kirahvin pitkä kävelymatka Ranskan halki oli muokannut Zarafasta kansalaisten oman kirahvin. Kirahvista tuli niin suosittu, että ilmaisen sisäänpääsyn lisäksi eläintarha alkoi järjestää maksullisia etuoikeutetun väestönosan erikoisnäytöksiä kolmena päivänä viikossa. Vuoden 1827 elokuun loppuun mennessä Zarafaa kävi katsomassa 100 000 ihmistä. Pariisin väkiluku oli tuolloin 700 000-800 000 asukasta.


Kaupalliset massamarkkinat ja kansallinen lehdistö olivat jo 1820-luvulla voimissaan, ja ne pystyivät nostattamaan trendejä, jotta kuluttajat hullaantuisivat jatkuvasti uusista muodeista. "Egyptiläismuoti" ja eksotiikan nälkä oli ollut pinnalla jo Napoleonin valloitusretkestä alkaen. Nyt muoti sai lisäyksenä Zarafan, joka toi kirahvinkeltaisen värin kankaisiin, laukkuihin ja vöihin. Tosin sen suosio ennustettiin lyhyeksi, sillä värin ei arvioitu varsinaisesti imartelevan kantajaansa. Zarafa-kuvastoon liittyi kiinteästi Atirin turbaanipäinen hahmo sekä palmu, jossa egyptomania yhdistyi zarafamaniaan. Tätä eksoottista kuvastoa ilmestyi posliiniastioihin, viuhkoihin, tekstiileihin, tapetteihin, juomiin ja leluihin. Lapset ostivat kirahvin muotoisia tikkareita ja äidit kampasivat hiuksensa à la girafe, jonka korkeuden ansiosta he matkustivat hevosvaunujen lattioilla istuskellen. Tosin hiusmuoti oli jo valmiiksi soveltuvaa kirahvityylille. Zarafa ikuistettiin tuhansiin piirroksiin, printteihin ja joihinkin maalauksiinkin. Kirahvista tehtiin lauluja, runoja, ooppera, vitsejä ja poliittisia satiireja, joista tunnetuimmassa kirahvi esittää kuningasta; olihan se lempeässä rauhallisuudessaan aateliston mielestä osuva symboli ancien regime:lle. Pilakuvan teksti kuitenkin paljastaa asenteet absolutismiin: “Mikään ei ole muuttunut Ranskassa, on vain yksi peto lisää”. Lehdistö käytti kirahvia myös kritisoidaksen Kaarle X:n konservatiivista linjaa ja sensuurilakeja, jotka rajoittivat sananvapautta. Kirahvi ei kaikessa hurmaavuudessaankaan onnistunut nostamaan Kaarle X:n suosiota, ja sen käyttö kuninkaan symbolina jopa vähensi eläimen omaa arvoa.


Pieleen mennyt diplomaattinen ele

Perimmäiset motiivit kirahvilahjalle eivät jääneet lehdistössä huomiotta. Suosiostaan huolimatta, Zarafa ei onnistunut kääntämään ranskalaisten asenteita Alille myönteisemmäksi, kuten Drovetti oli toivonut. Kolme kuukautta Zarafan saapumisesta Ranskaan englantilais-venäläis-ranskalainen laivasto kukisti ottomaanien laivaston Navarinon taistelussa, jonka lopputuloksena Kreikka itsenäistyi vuonna 1832. Drovettin ja Alin lahjasta oli hyötyä vain Drovettille, jonka suosio ja omaisuus sodan myötä vain kasvoi. Ehkä Muhammed Alille olisi lopputuloksen kannalta ollut parempi olla lähettämättä kirahvia, sillä se ei ainakaan hillinnyt Ranskan himoa siirtomaihin. Zarafasta hyötyivät ennen kaikkea kirahvimanialla rikastuneet kauppiaat ja Jardin du Roi, joka sai rakennettua uusia tiloja Zarafasta saatujen tulojen ansiosta.


Omaa luokkaansa

Eläinjulkkisten kuten Zarafan tai Jumbo-norsun pitkä ja maineikas elämä on harhaanjohtava, sillä suurin osa eläimistä kesti määränpäässään vain joitakin kuukausia. Kuuluisan saksalaisen eläindiilerin Carl Hagenbeckin (1844-1913) todistuksen mukaan puolet eläimistä menehtyi jo matkalla, loput yleensä lyhyessä ajassa eläintarhojen puutteellisissa tiloissa ja hoidossa. Vuosina 1866-86 Hagenbeck kuljetti 700 leopardia, 1000 leijonaa, 300 norsua, 300 kamelia, 150 kirahvia, kymmeniä tuhansia apinoita ja tuhansia krokotiilejä. Eurooppalaiset vallat pitivät silloista Nuubiaa (nyk. Sudania) loputtomana eläinvarastonaan.

Zarafa ei ollut ensimmäinen kirahvi, joka asteli Euroopan kamaralla, mutta varmasti yksi pitkäikäisimmistä. Zarafan mukana vangittu toinen kirahvinpoikanen, joka lähetettiin Englannin George IV:lle, kuoli jo muutaman kuukauden kuluttua. Julius Caesar oli tuonut Roomaan kirahveja ainakin 40 luvulla EEA, joita oli lahdattu taisteluareenoilla huvinäytöksissä. Jäljitellessään Rooman keisareiden mystistä lumoa, Lorenzo "il magnifico" Medici hankki kirahvin Kairosta vuonna 1486. Medicin kirahvi on ikuistettu Italiassa kadunnimiin ja maalauksiin. Ranskassa kansalaiset olivat jo tottunut ihastelemaan eksoottisia eläimiä Versaillesin kuninkaallisessa eläinkokoelmassa sekä kuljetusten aikana myös kaduilla. Ennen Zarafaa Pariisin oli vallannut mode au rhinoceros vuonna 1749 ja mode au zebre vuonna 1786. Ne eivät kuitenkaan yltäneet lähellekään Zarafamanian loistoa, mutta ne loivat eläinjulkkistradition, jota Zarafa omalta osaltaan jatkoi.


Orientalismi

Ranskalla oli aivan omanlaisensa suhde Egyptiin Napoleonin valloitusretkestä johtuen. Ranskalaiset olivat alkaneet kokea Egyptin muinaisen kulttuurin omakseen, sekä omaksua myös nykykulttuuria muotiiin. Egypti koettiin eksoottisena, viettelevänä, alistuvana ja naisellisena, kuten Zarafa. Edward Said tuli tunnetuksi orientalismin tutkimuksesta, jossa hän toi ilmi eurooppalaisten tapoja käyttää orienttia oman identiteettinsa peilauspintana. Orientti koettiin joka tavalla alempiarvoiseksi. Alentavien asenteiden kautta myös oikeutettiin imperialismia ja muiden kansojen alistamista. Orientalistin näkökulmasta lähi-idän maat suorastaan odottivat ottajaansa. Erik Ringmarin mukaan kirahvi symboloi ranskalaisille orientin eksoottista viehätystä kauneudessaan, hyödyttömyydessään ja vaarattomuudessaan. Henkisessä ilmapiirissä kuviteltiin orientti jo omana, tiesiväthän ranskalaiset mielestään enemmän orientin kulttuurista kuin paikalliset itse.



Kuolematon Zarafa

Ranska aloitti imperialistisen sodan Algeriassa vuonna 1830. Samana vuonna Kaarle X joutui luopumaan kruunusta. Siihen mennessä Zarafan suosio oli jo odotetusti hiipunut. Turbaanipäinen Atir jäi pitämään kirahvista huolta, kun Hassan palasi Egyptiin. Pari asui yhdessä Jardin des Plantesin Rotondan kuusikulmaisista kaksikerroksisista erkkereistä, jotka oli suunniteltu Napoleonin kunniamerkin muotoon. Atir nukkui yläkerroksessa, jossa oli samalla tasolla Zarafan pään kanssa. Hänestä tuli kuuluisa esitellessään ja harjatessaan kirahvia päivittäin kansanjoukkojen iloksi. Rituaalista jäi sananparsi: "tehdäkö tuo vai kammatako kirahvi?". Gustave Flaubert valitti kirjeessään George Sandille, olevansa "yhtä kyllästynyt kuin turkkilainen kirahviinsa". Suosionsa jälkeenkin kirahvi jäi elämään Ranskan kieleen ja kulttuuriin.


Vuonna 1839 Zarafa sai vihdoin samanlajista seuraa, kun eläintarhaan tuotiin toinen naaraskirahvi. Kuusi vuotta myöhemmin Zarafa jätti maallisen elämän ja siirtyi La Rochelleen, täytetyn dodon ja Marie Antoinetten orangutanin seuraan. Zarafa toimii yhä museon yleisömagneettina, eikä ole vaipunut unholaan. Se katselee yleisöä museon portaikossa täytetyssä komeudessaan. 1980-luvulla Gabriel Dardaud ikuisti Zarafan elämän ranskaksi, 1990-luvulla ilmestyi Michael Allinin bestselleri Zarafa. Zarafa on myös esiintynyt lukuisissa lastenkirjoissa ja vuonna 2012 se palasi kansainvälisen levityksen saaneessa ranskalaisessa animaatioelokuvassa Zarafa. Samana vuonna Zarafasta koottiin näyttely Musee du Jardin des Plantesiin.




Lähteet ja tutkimuskirjallisuus


Baratay, Eric/Hardouin&Fugier, Elisabeth: Zoo: A History of Zoological Gardens in the West. Reaktion Books, London 2004.


Buckingham, Kathleen; Davis, Jonathan & Jepson, Paul: Diplomats and Refugees: Panda Diplomacy, Soft “Cuddly” Power, and the New Trajectory in Panda Conservation. Environmental Reviews And Case Studies, Oxford 2013.


Dagg,Anne Innis : Giraffa camelopardalis.Mammalian Species, No. 5, Giraffa camelopardalis (Jan. 19, 1971), pp. 1-8. American Society of Mammalogists, 1971.


Hagenbeck, Carl: Beasts and Men: Being Carl Hagenbeck's Experiences for Half a Century Among Wild Animals. BiblioLife, 2015 (1.painos 1912).


Joost-Gaugier, Christiane L.: Lorenzo the Magnificent and the Giraffe as a Symbol of Power. Artibus et Historiae, Vol. 8, No. 16 (1987), pp. 91-99.


Kruk, Remke: Zarafa - Encounters with the Giraffe, from Paris to the Medieval Islamic World.

Teoksessa Classical Arabic Humanities in Their Own Terms pp 568-592 toim: Beatrice Gruendler, Michael Cooperson. Brill, Leiden 2008.


Lagueux, Olivier: Geoffroy´s Giraffe: The Hagiography of a Charismatic Mammal. Journal of the History of Biology, vol. 36, No. 2, pp. 225-247.Springer 2003


Majer, Michele: Mode a la girafe: Fashion, Culture and Politics in Bourbon restoration France. Studies in the Decorative Arts, Vol 17, No 1, pp.123-161, 2009-10.2007


Mccouat, Philip: The Art Of Giraffe Diplomacy. How An African Giraffe Walked Across France And Became A Pawn In An International Power Struggle. Journal of ART in SOCIETY http://www.artinsociety.com/the-art-of-giraffe-diplomacy.html. Luettu 3.4.2017.


Ringmar, Erik: Audience for a Giraffe: European Expansionism and the Quest for the Exotic. Journal of World History, Volume 17, Number 4, 2006.


Said, Edward W: Orientalism. Routledge & Kegan Paul, London 1978.


Sahlins, Peter: The Royal Menageries of Louis XIV and the Civilizing Process Revisited. French Historical Studies 35, 2012.

Sharkey, Heather J.: La Belle Africaine: The Sudanese Giraffe Who Went to France. University of Pennsylvania, 2013.



Kirjallisuus

Allin, Michael: Zarafa. Tositarina kirahvin matkasta kaukaisesta Afrikasta Pariisin sydämeen. Otava, Keuruu 2000.

Verkkolähteet

http://www.historicalstatistics.org/Currencyconverter.html

https://en.wikipedia.org/wiki/Ottoman_Egypt




1 view

Recent Posts

See All
bottom of page