top of page
Search
Hunajan ja vahan ryöstämisen lisäksi kehittyi myös metsämehiläisten viljelyä, jossa mesipuiden ”omistajat” pesän tuhoamisen sijasta verottivat mehiläisiä vuodesta toiseen. Joillakin mehiläismiehillä saattoi olla jopa 150 pesää. Mehiläismiehet samoilivat valtavissa metsissä etsien pesäpuita, jotka olivat yleensä onttoja honkia, tammia tai lehmuksia. Metsien piti olla satoja vuosia vanhoja, jotta siellä olisi tarpeeksi onttoja puita. Mesipuun löydyttyä se merkittiin puumerkillä omaisuudeksi, jotta kukaan muu ei koskisi siihen. Puumerkki oli yleensä sama jolla merkittiin maatalousvälineetkin omaksi. Tämä puiden omaisuudeksi merkitseminen viittaa jokamiehenoikeuteen. Huotarin mukaan mehiläismetsät kuuluivat alkujaan kansalle, kirkolle ja ruhtinaille. Ennen väkiluvun nousua toisen omaisuuden arvostaminen toimikin suhteellisen hyvin.
Vuorela uskoo että edellä mainittujen taitojen ja tekniikoiden kehittely vaati erinomaisen suurta, kokemukseen perustuvaa luonnon tuntemusta. Miten tämä mehiläistietous syntyi ja millaisia asioita mehiläisestä saatiin selville? Gunda kuvailee paikallisia tapoja löytää metsämehiläisen pesä Unkarissa seuraavasti: ”Mehiläisen juomapaikalle laitettiin virtsaan kastettua sammalta, josta juotuaan mehiläinen päihtyi ja lensi hitaammin, jotta sitä voisi seurata helpommin pesäpuulle asti”. Virtsan ovat tunteneet mehiläisten houkutusaineena myös puolalaiset, venäläiset ja altailaiset mehiläisviljelijät. Esimerkki saa pohtimaan, onko sattumaa, että paikalliset keksivät kuinka virtsalla saa mehiläisen huumaantumaan, vai ovatko he kenties kokeilleet tutkimuksenomaisesti erilaisia tapoja, ennen kuin ovat tulleet tähän tulokseen? Onko kyseessä käytännöllinen tapa, vai pelkkä uskomus? Oli miten oli, hunajanmetsästäjä joutui seuraamaan mehiläisten elämää, jotta saisi selville missä ne käyvät juomassa. Mehiläisen pesäpuun löytämiseksi on ollut myös muita tapoja, kuten talvella näädän jälkien seuraaminen lumessa. Tiedettiin että näätä piti hunajasta. Kun jäljet veivät puun luo, sitä koputeltiin nuijalla, ja jos löytyi pesä, puu kaadettiin, kolo avattiin, ja hunaja ryöstettiin. Transilvaniassa ja paloc-unkarilaisilla on tapana vieläkin viedä hunajaa metsäaukeille, ottaa mehiläisiä kiinni naudansarvesta tehdyllä loukulla ja päästää raosta yhden kerrallaan ja seurata mehiläisten lentoa pesäpuulle asti.
Perimätiedossa mehiläisellä oli joka tapauksessa suuri arvo. Se tulee ilmi mehiläisen pitämistä niin pyhänä, että sen nimeä ei sanottu ääneen. Sama tilanne oli nykyään karhuksi kutsumallamme eläinlajilla, jonka nykyisin käytössä oleva kiertoilmaisu tulee ilmeisesti karheasta. Karhua kutsuttiin myös mesikämmeneksi, joka tuolloin tuskin oli lempinimi vaan pitkäkyntiseen verrattavissa oleva haukkumanimi. Ihmisen ja karhun välillä onkin käyty taistelua hunajasta ikiajoista asti, jonka tulokset näkyvät erilaisissa teknisissä käytännöissä.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran verkkoarkistosta löytyy yli 400 kansanrunoa, joissa mainitaan mehiläinen. Mehiläisen nimeä käytettiin erilaisissa loitsuissa, jotka olivat aikansa rukouksia. Luonto oli jumaluususkon keskiössä. Parannus oli mehiläisen pyhä tehtävä. Sillä vaikutti olevan yhteys ja pääsy ihmisen ulottumattomissa oleviin paikkoihin, kuten taivaaseen ja siellä Jeesukseen ja Jumalaankin. Onkin kiintoisaa kuinka muinaiset animistiset uskot yhdistyivät runoissa saumattomasti kristinuskon hahmoihin. Mehiläinen ei taida kuitenkaan löytyä kristinuskon rukouksista tai virsistä? Savossa vuonna 1819 dokumentoidussa Tulen synty-loitsussa käytetään ilmausta "ilman lintu" ja "simasiipi".
Taiwon tähtehin taati!
27.09.1845 Maamiehen Ystävä no 39
bottom of page
コメント