top of page

Metsämehiläisten käyttö suomensukuisten kansojen parissa

ESSEE__Mia Mäkelä__

--> Teksti liittyy teokseen Into the Wild

Kuva:Mia Mäkelä


Johdanto

Tarkastelen tässä esseessä luonnonvaraisten metsämehiläisten käyttöä suomensukuisten kansojen keskuudessa ennen tarhaviljelyn yleistymistä 1800-luvulla. Kyseiset metsämehiläiset olivat hunajamehiläisiä, Apis Mellifera- alalejeja jotka asuivat yhdyskunnissa. Tutkin kuinka metsästäjä-keräilijöiden ja maanviljelijöiden luontosuhteen uskonnollisuus yhdistyi pragmaattiseen luonnon tarkkailuun ja tutkimiseen. Kuinka luonnon kunnioittaminen esiintyi käytännöissä? Pohdin lajienvälisiä käytäntöjä; mehiläisen ja ihmisen välistä suhdetta. Käytän tutkimusmateriaalina kansatieteen alalla tehtyjä tutkimuksia ja nojaan pohdintani Kari Väyrysen Ympäristöfilosofian historia-teokseen.Metsämehiläisten käyttö oli yleistä lähestulkoon kaikkien suomensukuisten kulttuurien keskuudessa, erityisesti mordvalaisilla, votjakeilla, unkarilaisilla, virolaisilla ja mareilla. Lauhkean ilmastonsa puolesta Volgan metsäseudut, joissa kasvoi runsaasti lehmuksia, olivat ikivanhaa mehiläisaluetta. Lehmuksien aikainen kukinta ja vanhojen puiden onttojen runkojen toimiminen pesäkoloina olivat mehiläiselle elintärkeitä. Metsämehiläisten viljely oli runsasta myös itämerensuomalaisten asuma-alueella Baltiassa, sekä Puolassa, Ukrainassa ja vanhoilla slaavilaisalueilla Saksassa. Mehiläistietous on levinnyt näiltä seuduilta kohti pohjoista, mutta silloisen Suomen (osana Ruotsia) ilmasto on ollut hunajamehiläiselle liian kylmä. Laji ei selviytynyt talven yli kolohoidossa. Hunajamehiläisiä alettiin tuoda Suomeen tarhaviljelyyn 1700-luvun puolivälissä, mutta järjestäytynyt mehiläisviljely lähti kunnolla käyntiin vasta sata vuotta myöhemmin. Suomessa Talousseuran mehiläistarhausta ajava Erik Julin kertoi kansanrunoihinkin perustuvaa mehiläishistoriaa, jonka mukaan maassa oltaisiin viljelty mehiläisiä vielä 1500-luvulla. Tarina sai lehdistössä uusia käänteitä vuosien kuluessa todistusaineiston pysyessä hyvin mielikuvituksellisena. Suomalais-ugrilainen mehiläiskulttuuri säilyi kuitenkin perimätiedossa suomen kieleen, jossa mehiläinen on kantasana. Mehiläinen esiintyy mm. Raudan synnyksi kutsutussa runossa Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa.


Niin seppo sanoiksi virkki:

'Mehiläinen, mies kepeä!

Tuo simoa siivessäsi,

kanna mettä kielessäsi

kuuen kukkasen nenästä,

seitsemän on heinän päästä

teräksille tehtäville,

rauoille rakettaville!

(Kalevala 9. runo, tunnetaan myös Raudan syntynä)


Suomessa kehiteltiin myös omaa, kansanrunoihinkin perustuvaa mehiläishistoriaa, jonka mukaan maassa oltaisiin viljelty mehiläisiä vielä 1500-luvulla.


Mehiläistuotteiden käyttö

Mihin mehiläisen valmistamaa hunajaa ja vahaa sitten tarvittiin? Ensisijaisesti hunajaa on käytetty lääkkeenä, jota on määrätty lähestulkoon joka vaivaan. Hunaja on toiminut myös makeutusaineena ennen sokeria ja sillä on ollut keskeinen rooli siman ainesosana sekä oluenpanossa. Mehiläispesiä on singottu sodankäynnissä vihollisen niskaan, mm. kuningas Richard käytti tekniikkaa kolmannella ristiretkellä saraseeneja vastaan. Mehiläisen myrkkyä on myös käytetty tainnuttamaan vastapuolen sotilaat. Vahaa käytettiin pronssikaudella metallin valamisessa ja hunajaa sen karkaisussa. Mehiläisvaha toimi myös veronmaksun välineenä vielä 1600-luvulla Novgorodissa, joka oli tunnettu vahakaupasta hansaliiton aikana. Kirkko tarvitsi vahaa kynttilöiden tekoon ja kehotti maksamaan sillä pieniä syntejä. Hunajan markkina- arvosta esimerkkinä mainittakoon että 1000-luvulla Unkarissa sai litralla hunajaa kärryllisen päreitä. 1700-luvun puolivälissä Budan turkkilaismarkkinoilta sai kristityn orjan samalla hinnalla.


Riistokeräilystä viljelyyn

Mehiläinen ei ollut ainoa laji, jolta metsästäjä-keräilijät kävivät ryöstämässä. Vanhan Novgorodin piriin köyhät venäläiset kaivoivat esiin ja ryöstivät maapähkinöitä maanalaisista onkaloista. Saksassa on kaivettu esiin hamsterin hamstraama vilja ja pähkinät oravan onkaloista. Nälkäiset ihmiset ovat tehneet kaikkensa hankkiakseen ravintoa ja ovat samalla toimineet ikään kuin muiden lajien loiseläiminä. Mehiläisviljely oli luonteeltaan samantapaista: ihminen ryösti mehiläiseltä ravinnon. Kunda kuvailee kuinka mehiläispuita etsittiin talvisin ja keväisin, kun maanviljelystä oli vapaata. Tämä viittaa siihen että pesien ryöstö toimi myös maatalouden sivuelinkeinona.


Hunajan ja vahan ryöstämisen lisäksi kehittyi myös metsämehiläisten viljelyä, jossa mesipuiden ”omistajat” pesän tuhoamisen sijasta verottivat mehiläisiä vuodesta toiseen. Joillakin mehiläismiehillä saattoi olla jopa 150 pesää. Mehiläismiehet samoilivat valtavissa metsissä etsien pesäpuita, jotka olivat yleensä onttoja honkia, tammia tai lehmuksia. Metsien piti olla satoja vuosia vanhoja, jotta siellä olisi tarpeeksi onttoja puita. Mesipuun löydyttyä se merkittiin puumerkillä omaisuudeksi, jotta kukaan muu ei koskisi siihen. Puumerkki oli yleensä sama jolla merkittiin maatalousvälineetkin omaksi. Tämä puiden omaisuudeksi merkitseminen viittaa jokamiehenoikeuteen. Huotarin mukaan mehiläismetsät kuuluivat alkujaan kansalle, kirkolle ja ruhtinaille. Ennen väkiluvun nousua toisen omaisuuden arvostaminen toimikin suhteellisen hyvin.

Jatkuvuuden ylläpitämiseen kehittyi tekniikkaa, jolla mesipuun verotustoiminta helpottui. Esimerkkinä kolohoitoa harjoittaneet Szekely-unkarilaiset, jotka laittoivat koloon kansipuun, reiällisen irrotettavan kannen. Pesäpuuhun rakennettujen kaksikerroksisten luukkujen avulla haettiin hunajaa vuodesta toiseen. Puolet tuli kolohoitajalle, puolet jätettiin mehiläisille. Pesien "kokemiseen" liittyi myös muunlaista teknologiaa, kuten kiipeilyvälineet: kaksi köyttä ja istuinlauta tai puuvanne. Karhunkynnet eli piikikkäät jalansuojat auttoivat kapuamisessa korkealle puuhun, jossa pesä sijaitsi. Suojavaatteisiin pukeutuneella mehiläismiehellä oli mukanaan myös nahkainen laukku ja puulapio, jolla keräsi pesästä hunajaa. Puuhun näppärämmin kiipeävälle "mesikämmeniä" torjuttiin karhunkehdoilla.


Luontosuhteen tarkastelua

Vuorela uskoo että edellä mainittujen taitojen ja tekniikoiden kehittely vaati erinomaisen suurta, kokemukseen perustuvaa luonnon tuntemusta. Miten tämä mehiläistietous syntyi ja millaisia asioita mehiläisestä saatiin selville? Gunda kuvailee paikallisia tapoja löytää metsämehiläisen pesä Unkarissa seuraavasti: ”Mehiläisen juomapaikalle laitettiin virtsaan kastettua sammalta, josta juotuaan mehiläinen päihtyi ja lensi hitaammin, jotta sitä voisi seurata helpommin pesäpuulle asti”. Virtsan ovat tunteneet mehiläisten houkutusaineena myös puolalaiset, venäläiset ja altailaiset mehiläisviljelijät. Esimerkki saa pohtimaan, onko sattumaa, että paikalliset keksivät kuinka virtsalla saa mehiläisen huumaantumaan, vai ovatko he kenties kokeilleet tutkimuksenomaisesti erilaisia tapoja, ennen kuin ovat tulleet tähän tulokseen? Onko kyseessä käytännöllinen tapa, vai pelkkä uskomus? Oli miten oli, hunajanmetsästäjä joutui seuraamaan mehiläisten elämää, jotta saisi selville missä ne käyvät juomassa. Mehiläisen pesäpuun löytämiseksi on ollut myös muita tapoja, kuten talvella näädän jälkien seuraaminen lumessa. Tiedettiin että näätä piti hunajasta. Kun jäljet veivät puun luo, sitä koputeltiin nuijalla, ja jos löytyi pesä, puu kaadettiin, kolo avattiin, ja hunaja ryöstettiin. Transilvaniassa ja paloc-unkarilaisilla on tapana vieläkin viedä hunajaa metsäaukeille, ottaa mehiläisiä kiinni naudansarvesta tehdyllä loukulla ja päästää raosta yhden kerrallaan ja seurata mehiläisten lentoa pesäpuulle asti.

Vuosisatojen aikana kehittynyt tietotaito ja teknologia voi kuitenkin tulla turhaksi hetkessä, kun jokin perimmäinen uusi oivallus muuttaa käytäntöjä. Tällainen uusi ymmärrys oli mehiläiskuningattaren "löytäminen", joka oli ratkaiseva askel ihmisen ja hunajamehiläisen välisen suhteen kehityksessä. Se merkitsi mehiläisyhdyskunnan uudenlaista hallintaa. Vangitsemalla kuningattaren ja viemällä se ihmisen tekemään pönttöön, mehiläisviljelijän ei tarvinnut enää toivoa ja odottaa loitsujen voimalla että parvi löytäisi hänen pönttönsä ja asettuisi sinne asumaan. Nyt riitti kuningattaren vangitseminen ja parvi seurasi perässä. Tämä uusi ymmärrys myös vähensi tarvetta mehiläisen toiminnan seuraamiseen luonnossa tai sopeutumaan mehiläisen luonnonmukaiseen elämään ja ympäristöön metsässä. Puissa kiipeily loppui kun ihmiset keksivät rakentaa itse puihin ripustettavan pöntöt, jotka sitten toivat lopulta omaan elinpiiriinsä kotieläimen tapaan.


Pyhä pörriäinen

On hämmästyttävää kuinka vähän mehiläinen saa huomiota keskustelussa kulttuurille keskeisistä symbolieläimistä. Väyrynen kuvailee pyhitettyjen eläinten olleen yleensä ihmiselle hyödyllisiä tai erikoisia lajeja, joista mainitsee mm. delfiinit ja käärmeet, mutta ei mehiläistä, joka on ollut ihmisen "kumppanuuslajina" ja hyötykäytössä pidempään kuin useimmat kesyttämämme nisäkkäät. Hunajamehiläinen on ihmiselle ja ekosysteemipalveluiden mittakaavassa huomattavasti tärkeämpi laji kuin nykyisin symboliarvoltaan korkeammat joutsen tai karhu. Tosin pölyttämisen merkitys ymmärrettiin länsimaisen tieteen piirissä vasta 1700-luvulla. Jää arvailujen varaan kuinka paljon muinaiset mehiläisviljelijät tiesivät mehiläisen merkityksestä pölyttäjänä. He todennäköisesti ymmärsivät varhaisessa vaiheessa että mehiläinen tarvitsee tietynlaisia kasveja lähiympäristöönsä ja miten kasvit vaikuttivat hunajan makuun. Ihminen on ryöstänyt ja käyttänyt hunajamehiläisen valmistamia tuotteita jo vuosituhansia. Anthropologi Alyssa Crittenden arvioi että hunajan syömisellä on ollut jopa ratkaiseva vaikutus aivojemme kehitykselle. Hunajan sisältämät ainesosat ja sen pilaantumattomuus on luonut erinomaisen lisän muinaisen ihmisen ravintoon.


Perimätiedossa mehiläisellä oli joka tapauksessa suuri arvo. Se tulee ilmi mehiläisen pitämistä niin pyhänä, että sen nimeä ei sanottu ääneen. Sama tilanne oli nykyään karhuksi kutsumallamme eläinlajilla, jonka nykyisin käytössä oleva kiertoilmaisu tulee ilmeisesti karheasta. Karhua kutsuttiin myös mesikämmeneksi, joka tuolloin tuskin oli lempinimi vaan pitkäkyntiseen verrattavissa oleva haukkumanimi. Ihmisen ja karhun välillä onkin käyty taistelua hunajasta ikiajoista asti, jonka tulokset näkyvät erilaisissa teknisissä käytännöissä.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran verkkoarkistosta löytyy yli 400 kansanrunoa, joissa mainitaan mehiläinen. Mehiläisen nimeä käytettiin erilaisissa loitsuissa, jotka olivat aikansa rukouksia. Luonto oli jumaluususkon keskiössä. Parannus oli mehiläisen pyhä tehtävä. Sillä vaikutti olevan yhteys ja pääsy ihmisen ulottumattomissa oleviin paikkoihin, kuten taivaaseen ja siellä Jeesukseen ja Jumalaankin. Onkin kiintoisaa kuinka muinaiset animistiset uskot yhdistyivät runoissa saumattomasti kristinuskon hahmoihin. Mehiläinen ei taida kuitenkaan löytyä kristinuskon rukouksista tai virsistä? Savossa vuonna 1819 dokumentoidussa Tulen synty-loitsussa käytetään ilmausta "ilman lintu" ja "simasiipi".

Mehiläinen, ilman lintu!

Lennä tuonne, jonne käsken,

Yhexän meren ylite,

Meri puolen kymmenettä,

Otawaisten olkapäitten!

Lennä Luojan kellarihin,

Kammarihin Kaikkiwallan,

Yli kuun, alati päiwän,

Taiwon tähtehin taati!

Mehiläisten kunnioitusta osoittaa myös se että mehiläisten viljelijältä odotettiin hyvää käyttäytymistä ja rehellisyyttä, jotta hän saisi mehiläisiltä hyvän sadon. Sen toivossa toimitettiin myös uhrimenoja, joissa uhrattiin lampaita ja sorsia. Mareilla oli tähän tarkoitukseen pyhitettyjä uhritarhoja, joissa uhritoimitus saatettiin suorittaa juuri lehmuksen juurella. Herää kysymys kuinka kaikki tämä kunnioitus ja pyhitys vaikutti mehiläisen kohteluun käytännössä?


Mehiläisen oikeudet myyttisessä luontokäsityksessä

Väyrynen kuvailee metsästäjä-keräilijöiden myyttisiä luontokäsityksiä, joissa yksittäisiä lajeja pyhitetään. Hänen mukaansa riippuvaisuus toisesta lajista on voinut saada ihmisen käyttäytymään kunnioittavasti tärkeitä lajeja kohtaan, joiden kestävä käyttö on ollut elinehto. Kansatieteen tutkimusten valossa näyttää kuitenkin siltä että pyhitykset eivät vaikuttaneet mehiläisen kohteluun alempiarvoisena, uhrattavissa olevana. Mehiläiseltä ryöstettiin, sen pesät tuhottiin ja sen elinehdot vietiin, huolimatta suuresta kunnioituksesta, uhrialttareista ja loitsuista. Kestävästä käytöstä ei näy merkkejä ennen kolohoitoa. Mehiläistenviljelyssä mehiläisyhdyskunnalle annettiin mahdollisuus jatkuvuuteen ja mehiläinen sai joidenkin tietojen perusteella jopa puolet omasta ravinnostaan omaan käyttöönsä. Metsämehiläisten viljelyssä myyttinen luontokäsitys yhdistyi mehiläisen toiminnan rationaaliseen tutkimukseen, jonka pohjalta kehittyi teknologiaa. Kuten Väyrynen mainitsee, myös primitiivisiksi kuvatut heimot ovat kehittäneet hienostuneita viljelymenetelmiä ja tekniikoita, jotka ovat perustuneet luonnon tutkimiseen ja tarkkailuun. Vaikuttaa siltä että loitsut koskivat yleensä tilanteita, joihin ei voitu opituilla taidoilla vaikuttaa, tai asioihin joita ei ymmärretty, kuten miksi mehiläiset katosivat, tai kuolivat, tai miksi hunajasato jäi heikoksi. Loitsuilla ja pesäpönttöihin lisätyillä symboleilla pyrittiin hallitsemaan näitä yli-inhimillisiä seikkoja ja turvaamaan ihmiselle tuleva hyöty.

Metsämehiläisviljelyn hiipuminen

Alkukantainen metsämehiläisten käyttö alkoi hiipua itänaapurissa 1700-luvun lopulla, kun Venäjän hallitus alkoi kiinnittää huomiota metsien hoitoon. Kun maanviljelyä tehostettiin, kynnettiin niityt ja laitumet, joka vei mehiläisiltä monipuolisen siitepölytarjonnan. Ikimetsien katoaminen vei mehiläisiltä kolopuut. Entinen luonnonresurssien runsaus, joita on käyttänyt vähäisempi väestömäärä alkoi kadota ja sen mukana metsämehiläismetsät. Väestön kasvu mehiläisalueilla johti rajuihin muutoksiin ympäristössä kuten metsien hakkuisiin ja toisaalta maan omistussuhteiden muutokseen, jolloin puita ei voinut enää käyttää ilman lupaa. Uudenlainen tarve metsänkäytölle ja sen mukana kehittynyt hyötyajattelu ei ollut suotuisa vanhojen metsien säilyttämiseen. Myös maaorjuuden lakkauttamisella oli suuri vaikutus. Muutoksen alussa Venäjän hallitus määräsi kuitenkin jättämään hakkuissa mesipuut rauhaan ja käytäntö jatkui myös venäläisten parissa joitakin vuosikymmeniä. Marit ja moksalaiset jatkoivat vanhaan tapaan kuitenkin vielä 1900-luvullakin. Mareja, joita kutsutaan myös Volgan suomalaisiksi, pidetään Euroopan viimeisinä pakanoina, joiden myyttiseen uskonnollisuuteen nojaava elämäntapa on nykyään harvinaista. Alkukantaista mehiläishoitoa löytyy yhä Baskiriasta, Etelä-Venäjältä. Turkkilaistataarit bashkiirit tutustuivat metsämehiläishoitoon suomalais-ugrilaisten kansojen välityksellä. Myös muilta slaavilaisilta ja Baltian alueilta löytyy kolohoitoa. Puola ja Valko-Venäjä ovat saaneet kolohoidon Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle vuonna 2020. Se auttaa ylläpitämään perinnettä, samoin kuin workshopit joita Puolan ikimetsissä säännöllisesti järjestetään.



LÄHTEET

Aikalaislähteet

27.09.1845 Maamiehen Ystävä no 39

Tutkimuskirjallisuus

Crane, Eva. The World History of Beekeeping and Honey Hunting. Routledge, 2013.

Gunda, Bela: Mehiläishoitoa Unkarissa. Kotiseutu 1, 1971.

Huotari, Kaarlo: Alkukantainen Mehiläishoito Kansanrunoissa. Kotiseutu 1, 1972.

Huotari, Kaarlo: Mehiläismetsät keskiajan Venäjällä. Historiallinen Aikakauskirja 3, Suomen historiallinen seura 1996.

Huotari, Kaarlo: Mehiläishoidon kotiutuminen Suomeen ja vaiheet järjestäytymiseen asti itsenäisyyden ajan alulla, Jyväskylän yliopisto, 1994.

Hämäläinen, Albert. Tsěremissien Mehiläisviljelyksestä. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1909.

Vuorela, Toivo: Suomensukuiset Kansat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1960.

Väyrynen, Kari. Ympäristöfilosofian Historia: Maaäitimyytistä Marxiin. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere 2006.


Verkkojulkaisut

http://www.travelerstoday.com/articles/33565/20170107/the-mari-people-the-last-surviving-pagans-of-europe-their-sacred-woodlands-white-magic.htm

http://www.smithsonianmag.com/science-nature/humans-the-honey-hunters-9760262/

http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=192

http://neba.finlit.fi/kalevala/index.php?m=1&s=65&l=1


4 views

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page