Keskustellessamme Intiassa Kodaikanalin vuoristossa raportoinnista, aloin pohtia perinneparannus-termin herättämiä vaikutelmia. Jotenkin termi tuo mieleen kuvan kollektiivisesta museosta, jossa säilytetään ja säilötään valittuja yleisesti hyväksyttyjä tapoja ja taitoja, jotka olivat esi-isille ja äideille tuttuja. Perinnettä vaalitaan, vaikka itse asiassa koko perinne on “historiallistavan, kollektivisoivan ja argumentoivan puhetavan kautta tuotettua kulttuurisen toiston nimeämistä, merkityksenantoa ja arvon määritystä.”* Eli kulttuurisen tiedon siirtymisprosessia. Ilman siirtymistä ei ole perinnettä. Eli vaaliminen tarkoittaa itse asiassa tämän valitun käytännön arvoa lisäävää argumentointia. Herää kysymys, kuka ja ketkä valitsevat mitkä tavat ja käytännöt kelpaavat siirtymisprosessiin ja ketkä yltävät suorittamaan vaalimista? Voiko vain enemmistön suosimasta tavasta tulla perinnettä?
Otan esimerkiksi suomalaisen saunaperinteen, johon liittyy saumattomasti oluen juonti ja makkaran syönti sinapilla. Jostain syystä nämä tavat on hyväksytty siirrettäväksi sukupolvelta toiselle. Niitä voisi kutsua jopa kulttuuriseksi “omaisuudeksi”, jota voidaan myydä vaikka turisteille. Itselleni tämä perinnepaketti ei tunnu omalta, koska olen alhaisen verenpaineen omaava kasvissyöjä. Sen lisäksi makkara ei ole suomalainen keksintö, ei myöskään sinappi, olut eikä sauna. Sauna on yleismaailmallinen käytäntö, esim. Meksikon intiaaneilla on Temazcal, maja, joka toimii eräänlaisena puhdistusrituaalina, ja jonka voi olettaa omaavan huomattavasti enemmän historiaa kuin suomalaisen saunan. Myös Intian adivaseilla oli käytössä höyrykaappi tai oikeastaan höyrytuoli. Mitä tämä perinne siis loppujen lopuksi kertoo juuri “meidän” kulttuuristamme? Ja ketkä nämä me olemme? Missä sen “arvo” siis oikeastaan piilee, ja kenelle?
Yksi kiinnostava esimerkki tuotetuista kulttuurisista perinteistä on skotlantilaisten kiltti-hame, joka toimii jopa kansallisena symbolina. Kiltistä varmaankin on kehitelty hurmoshenkisiä tarinoita, vaikka sen historia alkaa teollisuudesta, joka valmisti sen työväelleen helpottamaan heidän tehtäviensä suorittamista. Kyseessä on siis teollinen tuote, vähän kuten Maon sininen uniformu Kiinassa, tai vaikka koulupuvut monissa maissa. Kiltti ei siis alkuperältään eroa juurikaan näistä hyvinkin pakollisista univormu-käytännöistä. Siksi sen pitäminen kulttuurisena perinteenä, joka on vielä sidottu kansallistunteeseen tuntuu kyseenalaiselta.
Nämä edellä esitetyt esimerkit toimivat varoituksena kritiikittömästä asenteesta perinteisiin, ikäänkuin ne olisivat arvoneutraaleja, jonkinlaisella yleisellä konseksuksella valittuja kulttuuria “parhaiten” edustavia “hyviä” tapoja. Vaara korostuu erityisesti kun muiden kulttuurien perinteitä kannustetaan vaalimaan omilla arvoperusteilla.
Yleensä kulttuuriperinteeksi tuleminen vaatii vähintään kahden sukupolven “läpimenon”, jotta se voidaan hyväksyä perinteeksi, jota on vaalittu ja vaalitaan. Nämä perinteet eli toistettaviksi hyväksytyt tavat ja käytännöt, tietenkin myös muuttuvat ajassa. Uusia perinteitä syntyy ja kaiketi vanhoja kuolee sukupuuttoon. “Perinteisesti syömme mämmiä pääsiäisenä”. Mämmin perinteisyyttä vielä korostetaan sen tuohea muistuttavassa paketissa. Sitä on onnistuttu markkinoimaan jo vuosikymmeniä arvostettuna perinteenä.
Tässä vain muutama esimerkki, jotta tulee ilmi kuinka perinteitä täytyy todellakin vaalia aktiivisesti pitämällä yllä näitä käytäntöjä, mitä erilaisimmista syistä, kaupallisista, sentimentaalisista tai käytännöllisistä.
Aloinkin siis miettiä perintö-termin käyttöä, jonka konnotaatio on jokseenkin selkeämpi kuin perinteen. Perintö liittää minut suoraan esi-isiini perhe-ja kulttuurikontekstissa. Se on tunnetasolla vastaanottamista ja saamista, esim. omaisuuden perimistä tai vaikka taiteellisuuden perimistä joka on “ suvussa”. Perintöä ei niinkään vaalita, vaan se joko saadaan, tahtomattakin tai “ansaitaan”. Ja se tulee yleensä maksimissaan kahden sukupolven päästä; eli vanhemmilta, heidän sisaruksiltaan tai isovanhemmilta, joskin kumuloituneena aiemmilta sukupolvilta. Perintöä voi tietenkin saada myös aivan muilta tahoilta, mutta silloin se yleensä ansaitaan. Perintö ei ole kollektiivinen konseksukseen perustuva käytännön jatkumo, vaan hyvinkin suora yhteys omiin sukujuuriin ja historiaan, ns. verenperintöön, johon on biologinen linkki. Perintöä voivat olla materiaalin lisäksi käytännöt, tavat, asenteet, käyttäytymiset, traumat, jne. Jokaisella on henkilökohtainen suhde omaan perintöönsä, koska siitä tulee osa itseä, jonka voi joko torjua, muokata, tai hyväksyä sellaisenaan.
Juuri tämä henkilökohtainen suhde tekee mielestäni perinnön soveltuvaksi parannusperinne-termin tilalle, erityisesti koska perinnön kohdalla ei tule kysyneeksi “kenen perintö?” tai “ mistä se on tullut?”. Perinnön kohdalla on aika selvää että tähän asti on tultu edeltäjien kohdalla ja miten tästä eteenpäin, on jokaisen oma valinta.
Parannusperintö –termi siis viittaa ihmisen henkilökohtaiseen suhteeseen hänen oppimiinsa parannuskäytäntöihin. Voin lähestyä asiaa helpommin miettimällä omaa parannusperintöäni, kuin yleisiä suomalaisia parannusperinteitä, kuten kuppausta, koska en ole sitä kokeillut, enkä siis voisi kutsua sitä omaksi perinteekseni tai perinnökseni. Omaa perintöäni ovat esim. höyryhengitys, mustaherukkamehu, pienpuutarhaviljely, kamomillan ja muiden yrttien käyttö, hieronta, allopaattisten lääkkeiden ja lääkäreiden käyttö, joskin myös nk. parantajien.
Isoisäni oli maanviljelijä, tukkijätkä ja sotaveteraani, isoäitini uskovainen maalaistalon emäntä ison lapsikatraan kanssa. Parannusperintö heidän kohdallaan oli hyvinkin luonnonvarainen, koska kylään tuli vasta heidän aikuisiällään apteekki, jossa oli hyvin vähän tarjolla. Omavaraisuus oli avainasemassa, myös hyvin kurjina aikoina, joista on jäänyt mm. muistot pettuleivän painajaismaisesta ulostamisesta. Isovanhemmillani oli kaivo, maakellari, navetta, puusauna, ulkovessa, heinävaja, viljasäilö, kerin, hevonen, jolla ajettiin tukkimetsässä ja lampaita, joista kerittiin villaa, josta kudottiin pisteleviä sukkia joululahjapakettiin. Heillä oli myös seurat, joissa luettiin psalmeja, radio joka toi uutisia maailmalta, valkoisia nelikulmaisia pastilleja lapsille kulhossa pöydällä kahden keinutuolin välissä, omenapuita ja pihakeinu. Kaksi ovea taloon – tupaan ja vierashuoneesee ja potat sängyn alla.
Kun nyt olin Intiassa tutkimassa adivasien parannusperintöjä, mietin samalla omia isovanhempiani, koska kylissä kohtaamani todellisuus oli lähestulkoon sama kuin Suomessa maaseudulla 70-luvun alussa kun synnyin. Olin ikäänkuin aikamatkalla menneisyyteen lapsuuteni kuvioihin kyykkiessäni ulkohuussissa Karnatakassa. Saman linssin kautta myös seurasin heidän sukupolvien välille kasvavaa kuiluaan. On aika uskomatonta että ihminen voi tunnin sisällä käyttää kännykkäkameraa ja jauhaa myllynkivellä jauhoja. Intialaisessa adivasikylässä on mahdollista elää simultaanisti keski-aikaa ja jälkimodernismiä, teknisellä ja käytännöllisellä tasolla He liikkuvat sulavasti vuosituhannen eri aikakausien teknis-kulttuurisissa “ilmastoissa”! Vaikea kuvitella miten isoäitini olisi reagoinut samaan tilanteeseen, joka ei Intiassa ole suinkaan kehittynyt pikkuhiljaa, - uusin tekniikka on saapunut kyliin viimeisen 10 vuoden aikana. Näinollen ei ole mitenkään yllättävää että nuoret adivasit elävät jo toinen jalka jälkimodernismissa merkkifarkut päällä ja “kännykkäräpeltäminen” käynnissä. Onko heillä kiinnostusta pitää yllä kulttuuriperintöään ja miksi olisi? Mikä olisi saanut omat vanhempani vaalimaan omaansa, aivan yhtä “arvokasta”, sen sijaan että he lähtivät kaupunkiin töihin. Jos en pysty sitä selittämään oman perintöni kautta, tuntuu lähes mahdottomalta yrittää selittää sitä Intian kontekstissa. Intia on nyt menossa läpi tuskaista pakkokaupungistamista, jossa arviolta yli 80 miljoonaa ihmistä ajetaan pois maaseudulta. Tuntuuko se heistä yhtä tuskaisalta kuin meistä, jotka olemme tuon kaupungistumisen toinen sukupolvi Suomessa ? Mitä tekisimme jos voisimme palata ajassa taaksepäin ja pysäyttää maaltamuuton? Jos löydämme tähän vastauksen se voisi myös auttaa Intian adivaseja. Muuten voimme palata asiaan n. 50 vuoden kuluttua seuraavan sukupolven pariin, jolla voi olla samat ajatukset kuin meillä nyt. Ja nämä ajatukset ovat syntyneet nykyisessä maailmantilassa kun olemme huomanneet miten arvokkaita nuo isovanhempiemme käytännöt olivat kestävän kehityksen kannalta. Jos nyt muuttaisin maalle, miettisin todellakin maakellarin pitoa jääkaapin sijaan ja kaivoa, jossa pidettiin ruoka kylmänä.
* Dos, Ph.D. Pertti Anttosen artikkeli “Kulttuurin, perinteen ja perinnön Kysymyksiä”
